Hyvää

kuuluu. Näköjään jotakuta kiinnostaa kun täällä kerran on tasainen trafiikki vuodesta toiseen :)

Pähkinänkuori:
- suhde kukoistaa, sormus sormessa ja sillälailla
- pääsin läskipaskapomosta eroon! (ei , en tappanut sitä vaan otin loparit)
- Ilona on edelleen ystävä, huolimatta kovista ajoista välissä

Maailma on kaunis!

Ilona lähetti tänään ihanan kiertomeilin. Olen nähnyt sen aiemminkin, mutta nopeasti ne asiat unohtuvat. Pitääpä laittaa se oikein tähän, ettei häviä:

Ystävyysviikko

Toivottavasti sinulla on aikaa lukea tämä tarina, joka ei ole pitkä.
Tarina kertoo kahdesta ystävästä, jotka vaeltavat erämaassa. Jostain syystä heille tulee riita ja toinen antaa korvapuustin ystävälleen. Myöhemmin, se joka sai korvapuustin, kirjoittaa hiekkaan: sain tänään korvapuustin parhaalta ystävältäni. He jatkavat matkaa ja saapuvat keitaalle, jossa päättävät mennä uimaan. Se ystävyksistä, joka oli saanut korvapuustin, meinaa hukkua, mutta ystävä pelastaa hänet. Kun hän pääsee takaisin rannalle, kirjoittaa hän kiveen: paras ystäväni pelasti minut hukkumasta tänään. Se, joka antoi korvapuustin ja pelasti ystävänsä, kysyy ”kun löin sinua, kirjoitit hiekkaan ja kun pelastin sinut, kirjoitit kiveen,miksi?” Toinen vastaa ”kun joku haavoittaa sinua, kirjoita hiekkaan, että anteeksiannon tuulet voivat sen pyyhkiä pois, mutta kun taas joku tekee hyvän teon sinulle, kaiverra se kiveen, etteivät tuulet voi sitä koskaan pyyhkiä pois.”
Kirjoita siis loukkaukset hiekkaan ja hyvät teot kiveen.

Lämmitti mieltä ja lisäsi iloa jo muutenkin hyvin alkaneeseen päivään. Minä tykkään Ilonasta ihan hirveästi :) On hyvin mahdollista, että moni asia menee tänään vielä pieleen, mutta tällaisina aamuina tuntuu, että on siunattu. Aamulla nimittäin heräsin siihen, että ylle kurottautunut mies pussaa nenän päähän ja hyräilee itse keksityillä sanoilla Jaakkokultaa. Kun toikkaroin aamutokkurassa suihkusta, herra pirtsakka joraa eteisessä samalla kun vetää takkia niskaan. Se on ihan pöhkö! Ihana pöhkö! Melkein joka aamu se keksii jonkun söpön tavan herättää mut suihkusta tultuaan, mutta aina se vain tuntuu yhtä vatsaa nuljauttavan kivalta. Kun lähdin töihin, ei ollut edes kylmä ja aamun tuoksussa oli jotain virkeää, vaikka tihkuttikin. Sitten vielä ihana meili Ilonalta, niin ei voi valittaa.

Minä rakastan elämää!!!

Paljon pohdiskelua ystävyydestä

Ensimmäinen rento viikonloppu varmaan moneen kuukauteen! Ihanaa! Oltiin saunabileissä ja hauskaa oli: mukavia ihmisiä, hassuja juttuja ja sopiva määrä siideriä.

Viikonlopun kurjinta antia oli se, että jälleen kerran oli syntymäpäivät, joihin olosuhteiden takia en ollut kutsuttu. Heräsin lauantai-aamuna hyvin surkeana ja niiskutin sitä, etten taaskaan pääse juhlistamaan ystävän merkkipäivää. Tunnetilat velloivat kiukusta surun kautta raivoon ja sitten kaihoon. Toki ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän. Mutta tuntuu se silti pahalle. Tosi pahalle. Että tarhakaverista asti ystävänä olleen ihmisen juhliin ovat kaikki muut tervetulleita paitsi minä. Ei kai sitä ihminen olisi jos sellaista ei surisi. Olin hetkittäin aivan helvetin vihainen satutetulle ystävälle siitä, että hän levittää vihaansa muihin ihmisiin ja suorastaan valehtelee, vääntelemällä vilpittömiä tekojani kieroiluksi. Mikäli häntä suututtaa, fine, olkoon niin. Mutta millä oikeudella hän levittää katkeruuttaa kaikkiin ympärillään ja sitten vielä kehtaa hautoa kostoa. Eikö ole ihan riittävä kosto, että olen menettänyt niin hänet kuin monet muistakin, koska tilanteen takia on tehty valintoja? Eikö ole riittävä kosto, että minulla on hyvin harvassa ihmiset, joiden kanssa suhde olisi normaali, jotka eivät tuomitsisi tai suhtautuisi varauksella? Ihmiset, joille voin ostaa lahjan ilman että minua syytetään ystävien ostamisesta, ihmiset joille voisin soittaa ilman, että minun täytyy ajatella sitä, ajattelevatko he nyt, että soitan siksi, että yrittäisin hyvitellä jotenkin tekoani. Niin moni on ”välissä”, siellä harmaalla ei kenenkään ja kummankin maalla. Oona, jolle en edes uskalla soittaa, koska pelkään että satutettu ystävä on aivopessyt hänet ajattelemaan, että yritän voittaa hänet puolelleni. Ja koska pelkään, että jos sanon yhdenkin väärän sanan, yhdenkin harkitsemattoman kommentin, sitä käytetään monin verroin minua vastaan. Minulla on oikeus olla surullinen, mutta minulla ei ole oikeutta olla vihainen. Siksi kävelen varpaillani ja tunnen itseni helvetin yksinäiseksi. Joukossa yksinäiseksi. Suoraan sanottuna olisi kamalan virkistävää, jos olisi yksi ihminen, jolle voisin sanoa kaikki juuri sellaisena kuin ne suusta tulevat ulos, ilman, että täytyisi harkita minkälaisena tämä menee eteen päin. Tiedän, että tämä on se hinta jonka maksan tekemästäni päätöksestä. Hyväksyn sen. Mutta tekee se perkele kipeää silti! En voi olla ajattelematta ja vertaamatta, että olenko tosiaan ollut niin surkea ystävä kaikille, että nyt hyvän tilaisuuden tullen minut voi noin vain jättää pois. Noin vain asettaa satutetun ystävän etusijalle, riippumatta siitä mitä minun ja muiden ihmisten välillä on ollut.

En tiennyt miten päin olisin ollut, kun Sonja oli synttäreillä ja olivat samaan aikaan kaupungissa satutetun ystävän ja Mikon kanssa, kuin meidän porukka. Yritettiin säätää niin, että ei mennä samaan ravintolaan. Satutettu ystävä kun ei halua tietenkään samaan paikkaan. En voinut olla jatkuvasti ajattelematta, että kokeeko se nyt sitten, että hän ei voi tulla johonkin baariin koska minä olen siellä ja että se on minun vikani että hän ei voi liikkua vapaasti ja... Meinaan välillä tulla hulluksi ajatellessani mikä olisi hänelle parasta ja miten hoitaisin elämäni niin, että hän ei saisi lisää vettä vihamyllyynsä. Välillä tekisi mieli kävellä suoraan ovelle ja pakottaa katsomaan silmiin ja sanomaan kaikki mitä mielessä on. Kysyä suoraan, että voitko todella väittää, että kaikella sillä mitä ollaan jaettu ei ole mitään merkitystä? Vihaa minua, mutta älä kuseta itseäsi ajattelemalla, että menneisyyden voi pyyhkiä pois.

Ihan hyvääkin tämä on tosin tehnyt, on tullut analysoitua aika paljon omaa suhdettaan muihin ihmisiin. Olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, että kuinka ihmisistä oikein tulee ystäviä ja mikä heidät pitää ystävinä. Jos miettii vaikkapa satutettua ystävää, hän ei täytä samaa määritelmää minulle kuin muut ystäväni. Joskus kauan sitten täytti, mutta aika on muuttanut. Muiden kanssa olen luodannut syntyjä syviä ja käynyt läpi kaikenlaista, häntä en ole vuosiin edes tuntenut. Hän ei puhu, hän ei jaa. Joskus jaoimme kaiken, kauan sitten. Onko se syy, miksi hän on muuttunut minulle kovin ulkokohtaiseksi ihmisenä? Ystävä nimikkeeltään, muttei sisällöltään? Hän sanoi minulle heti aluksi, että en tainnut koskaan hänen ystävänsä ollakaan ja loukkaannuin. Nyt kun ajattelen, hän taisi olla oikeassa. En enää taida ollakaan. En ole tainnut olla moneen vuoteen. Miten minä olisin ystävä, jos minua ei päästetä sisään? Miten minä voisin olla hänelle ystävä, jos en ole tarpeeksi lähellä? Voiko tosiaan olla niin, että ystävyys perustuu siihen, miten syvä suhde meillä on heihin? Selittäisikö se sen, miksi joistakuista tulee niitä elintärkeitä ihmisiä joihin säilyy henkinen yhteys vaikka fyysinen kontakti katoaisi ja jotkut taas katoavat elämästä vaikka fyysisesti lähellä ovatkin?



Tällä pohdiskelulla ei sinänsä ole mitään tekemistä sitten taas satuttamisen kanssa. Ketään ei pitäisi tahallaan satuttaa, ei ystävää eikä vierasta. Mutta kaikkia tulee satutettua, niin ystäviä kuin vieraita. Ei se, riidelläänkö, vaan se, selvitäänkö. Se määrittelee suhteen tärkeyden ja voiman. Oikeastaan se, mitä olen paljon pohtinut on asennoituminen. Luin sitaatteja ja Margaret Atwood (synt. 18.11.1939) on sanonut, että ”Ennen kaikkea muuta haluan kieltäytyä olemasta uhri.”. Se on hienosti sanottu. Uhriksi voi joutua, mutta se, miten tilanteeseen suhtautuu, sanelee helposti sen miten selviämme vastoinkäymisistä. Valinta siitä, haluammeko valita uhrin roolin vai selviytyjän roolin. Minusta satutettu ystävä on tällä hetkellä itsepintaisesti uhri. Hän on vakuuttunut siitä, että vihaa minua, ei todennäköisesti edes pidä anteeksiantoa vaihtoehtona, haluaa että muutkin vihaavat minua ja tuomitsevat minut ihmisenä. Nyt tulee härski väite: uhrina on helpompaa olla. On paljon helpompaa tuudittautua uhrin asemaan, vaatia myötätuntoa ja samanmielisyyttä, kuohua vääryydestä ja hokea itselleen, kuinka kukaan voi tehdä minulle näin. Paljon helpompaa, kuin valita selviytyminen: todeta, että elämä ja ihmiset tuottavat meille jatkuvasti pettymyksiä ja on meistä itsestämme kiinni miten niistä selviämme. Katkerina uhreina vai viisastuneina voittajina. Jos joku kohtelee meitä paskamaisesti, on täysi oikeus olla surullinen, vihainen ja turhautunut. Jonkin aikaa. Sitten tulee se aika, kun täytyy niin sanotusti SNAP THE FUCK OUT OF IT. Oma elämänlaatu ei parane katkeruutta hautomalla tai esittämällä, että mikään ei hetkauta. Aito selviytyminen, mikäli sellaista haluaa (vaatiihan se kivuliasta henkistä kasvua), perustuu anteeksiantoon (itselleen, muille) ja eteen päin tarpomiseen. Mitään osaa itsestään tai tärkeitä ihmisiä, ei voi vain deletoida ilman, että se jarruttaa tai jopa pakittaa omaa henkistä kehitystä. Anteeksiantohan ei siis tarkoita sitä, että pitää kätellä ja olla taas kaverit, vaan sitä, että vaikkei koskaan näkisi toista ihmistä, antaa anteeksi tälle että tämä teki väärin ja itselleen, että joutui noloon/satuttavaan/loukkaavaan tilanteeseen: Koska syytämmehän me itseämmekin näistä: ”miksen tajunnut?”, ”miten olen voinut pitää ystävänä ihmistä, joka on kykenevä tekemään minulle noin?” jne. Itselle ja toiselle anteeksi antaminen kulkevat kai käsikädessä: kun antaa anteeksi että toinen teki väärin, ymmärtää, että ei itsekään olisi voinut tehdä mitään ja antaa itselleen anteeksi. Ja päin vastoin.

Paljon on pyörinyt mielessä tänä viikonloppuna, mutta kaiken kuohunnan jälkeen olo on suhteellisen rauhallinen, eikä lainkaan vihainen tai katkera. Elämä on kummallista ja siihen taitaa olla pakko vain sopeutua. Ehkä jo huomenna asiat taas etenevät valoisaan suuntaan?

Kinastelua ja sarjakuvia

Miten nämä päivät hujahtaa näin nopeasti? Uskomatonta. Viikonloppuna tuli väännettyä vähän turhautumisitkua kotona. Purkamattomat laatikot, pöly, veto ja muu kyönä vain kävi ylitsepääsemättömäksi ja kinattiin miehen kanssa. Niin siis kyllä, me riitelemme myös. Sen lisäksi että me laulamme autossa yhteen ääneen kuin jotkut sarjakuvaperheen ihmiset ja tanssimme hyvän biisin tahtiin sohvalla, niin me myös riitelemme. Minusta riitely tai kovaääninen keskustelu joksi sitä itse nimitän, on normaalia. Tiedän itsestäni, että ellen saa purkaa välittömästi mielipahaa sanoiksi, se jää kytemään sisälle ja syövyttää kaiken tieltään. Kina siitä sitten tulee kun minä sanon samantien jos joku harmittaa ja sitten toisella onkin erilainen selviytymismalli ongelmille. Tässä tapauksessa miehen selviytymismalli on sellainen, että hän ei halua riidellä tai kinata. Itse asiassa, hän välttää viimeiseen asti sellaiseen tilanteeseen joutumista, joten jos hän on tyytymätön johonkin hän mielummin on sanomatta, kuin joutuu tilanteeseen joka saattaa kehkeytyä riidaksi. Vastaavasti jos minä nostan kissan pöydälle, hän vaikenee, ettei sanoisi jotain, joka saa minut suuttumaan. No tietenkin sitten kun minä olen nostanut kissan pöydälle ja toinen onkin vain hiljaa, suutun siitä, että toista ei kiinnosta ollenkaan että minusta tuntuu tältä... olenhan kuitenkin nainen... Toinen näkee, että kohta se nainen räjähtää ja yrittää pelastaa tilanteen lähtemällä pois siitä, ettei vain suututtaisi lisää... Mietitäänpä hetki! Eli nainen nostaa esiin asian joka häiritsee häntä ja mies ei sano mitään vaan pyrkii luikahtaa ulos tilanteesta!?! Jännä juttu, että saattaa tulla pieniä väärinkäsityksiä... Käytiin pitkä keskustelu aiheesta. Mies sanoi ettei yksinkertaisesti ole tottunut keskustelemaan tai puhumaan, että se on vaikeaa, sillä pelkää, että ei saa muotoiltua asiaa oikein, vaan suututtaa lisää. Selitin pitkään ja hartaasti, että sillä ei ole väliä miten kauan se kestää tai miten asian saa muotoiltua, kunhan tekee selväksi toiselle, että tämän huoli on otettu huomioon ja että siihen on tulossa vastakommentti. Kerroin, että minusta tuntuu hirveän pahalle jos kerron jotain ja toinen vaikuttaa asiaa kohtaan välinpitämättömältä. Ymmärrän kyllä miehen kulman asiaan, jos ei ole tottunut siihen, että tuntoja ja mielentiloja voi vapaasti vaihtaa toisen kanssa ilman, että se tarkoittaa riitelyä vaan keskustelua, ei ihme jos tilannetta yrittää vältellä.

On todella jännä huomata itsestään se, miten eri tavalla voi asioiden selvittämiseen suhtautua. Kun toinen on niin rakas, ei pysty tekemään pahasti väärin, koska ei halua satuttaa toista, vaan haluaa selvittää asiat kuten pitää. Eli niin kuten itse neuvoisi toiselle tai itselleen jälkiviisaana. Saatiin tilanne selvitettyä kovin hienosti ja taidettiin jotain ensi kertaa ajatellen oppiakin.

On tähän risujakin jo suhteeseen mahtunut, mutta oikeastaan rakastan niitäkin. Sillä se, että ollaan yhdessä niin vahvoja, että saadaan selvitettyä suuremmatkin kiistat, on minusta todella hyvä merkki. En ole vaiennut kuoliaaksi yhtään asiaa, en ole yrittänyt miellyttää vaan halunnut selvittää asiat, jotka muuten olisivat syövyttäneet mieltä ja jääneet vaivaamaan. Suurin osa asioistahan on sellaisia, että kun ne puhuu läpi, niitä ei enää myöhemmin edes muista, mutta jos ei puhu, ne kalvavat pitkään ja revitään jokaisessa samankaltaisessa tilanteessa esiin; ”sillonkin kerran kun sä” ja ”miksi sä aina”. Pöljää semmoinen.

Rahatilanne on tällä hetkellä aivan perseestä. Kaksi köyhää kirkonrottaa oikein, mutta kummasti se raha menettää merkitystään silloin kun on sellaista rikkautta kuin rakkaus riittävästi. Ei me mitään voida nyt ostaa, mutta onneks on riittämiin sitä sellaista, jota ei missään kaupassa edes myydä. Kukapa sitä leffaan haluaisi, jos voi käydä viemässä roskia ulos vihmovassa sateessa rakkaan kanssa? :)

Päivän läppä oli Sanoma Magazinesin Aku Ankka -tarjous, joka miehelle tuli. Mukana oli vain valmiiksi täytetty lahjatilauslappu, jossa entisen tyttöystävän nimi lahjan saajana. Ei muuta mahdollisuutta tilata lehti itselle tai muulle. Ehdotin miehelle, että hän soittaisi asiakaspalveluun ja tiedustelisi heiltä miksi ihmeessä hän haluaisi tilata Aku Ankan lahjaksi entiselle tyttöystävälleen, jonka luota on muuttanut pois? Vittuillakseen?

MEillä on Plussa-kortti

Kävin yksi ilta Mikolla palauttamassa parit lainaleffat ja talsiessani pimeää katua pitkin totesin, että äkkiä sitä kyllä tottuu olemaan aina jonkun kanssa. Ennen oli niin luonnollista, että kotona ollaan yksin, matkat tehdään yksin ja ei sitä seuraa niin kaivannutkaan ja harvemmin pelotti. Nyt tuntui, että pieni matka olisi ollut jotenkin suurikin, kun syksyisessä sateenroiskinnassa taivalsi autioita teitä pitkin. Pimeät nurkat jotenkin pelottivat jotenkin enemmän ja kun tuli tyhjään kotiin, ei tehnyt mieli kävellä pimeässä vessasta sänkyyn, ettei hirviö puraise persauksesta.



Minusta on tullut läheisriippuvainen.

Äkkiä se käy. Vaikka tosin yhtä äkkiä kuin yksinäisyyteenkin tottuu. Mutta outoa huomata itsestään, miten monen vuoden itsenäinen elämä ja rutiini melko sulavasti muuttuu sellaiseksi me-hengeksi. Olisin voinut vannoa, että minulle tulee jonkin asteinen ahdistus oman ajan puutteesta tai siitä, että toinen on koko ajan vieressä. Mutta ei. Ei minkäänlaista. Ei vaikka nyt ollaan jopa saman katon alla. Asutaan yhdessä. Niin ei. Suurimman paskahalvauksen taisin saada yhteisestä Plussa-kortista. Se tuntui jotenkin paljon suuremmalta askeleelta kuin se, että jaetaan päivittäinen elämä yhdessä. Olla nyt samassa rekisterissä Keskon tietokannassa... Hui. Plussa-ahdistus tosin hellitti parissa tunnissa, eikä siitä sen enempää kuulunut.

Miten voi olla mahdollista, että paatunut ikisinkku vain plumpsahtaa tuosta noin parisuhde-elämään, ilman sen kummempia pähkäilyjä tai paniikkeja? Ehkä siksi, että koko hommaan lähteminen vaati täydellistä varmuutta siitä, että tämä on se ihminen jonka kanssa haluan olla. Muulta pohjalta ei olisi voinut lähteäkään. Joten ne kaikki epäilykset taisi tulla karistettua jo ennen kuin suhde alkoi. Siispä rakkautta. Se sen tekee. Vihje kaikille niille, jotka pohtivat tunteitaan tai niiden suuruutta: jos se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä, jos tuntuu että tässä se on, silloin se yleensä on Sitä Itseään.

Kuka tietää kestääkö onni ikuisesti. Puolet avioliitoista päättyy eroon, suhteet eivät kestä missään ikäryhmässä. Satutettu ystävä toivoo varmasti, että meille tulisi paskainen loppu. Koskaan ei voi tietää, vaikka nyt tuntuukin siltä, ettei mikään voi rikkoa tätä rakkautta. Se on sen mahdollisen ajan murhe, nyt olen vain kiitollinen ja nautin täysin rinnoin tästä onnesta, jonka elämä tielleni heitti. Niin kova hinta tästä onnesta on monesta suunnasta maksettu, että olis pare nauttiakin...

Läheisriippuvainen ja ylpeä siitä!

Säätäjä iskee

Rikoin fysiikan lakeja. Olin ostamassa yllätystä miehelle ja koska itse niin loputtomasti vihaan jonottamista, päätin poistua tiskiltä kantaen käsissäni kaikkea sitä romua, jota olin kassista kassalle nostanut (lompakko maksamista varten, kalenteri varausnumeron luettelemista varten, hanskat, kaulaliina, käsilaukku sekä kahden sormen puristuksessa ajokortti, pankkikortti ja ostokuitti), jotta seuraava asiakas pääsisi ostoksille mahdollisimman ripeästi. Etsin kuumeisesti katseellani paikkaa, johon laskea tavarani, jotta saisin ne survottua käsilaukkuun, jonka vetoketjun olin jo raivokohtauksen partaalla aiemmin päivällä rikkonut, kun laukku ei mennyt kiinni oltuaan yksinkertaisesti liian täynnä kamaa. Laskin tavarat lähimmän tason, roskapöntön, päälle. Sen sellaisen umpimallisen (kuten bussipysäkeillä), jossa se reikä on sivussa, pienen kulman alla. Sain lähestulkoon kaiken takaisin laukkuun ja kun olin asettamassa ajokorttia lompakkoon, pankkikortti lipesi käsistäni ja teki fysiikan lakeja rikkovan voltin sentin raosta suoraan sukkana sisään roskikseen. Katsoin mykistyneenä roskista ja mutisin erinäisiä kirosanoja, edelleen ymmälläni siitä, että tapahtuiko tuo juuri vai ei. Yritin kurkistella roskikseen, mutta eihän sinne mitään näe. Katsoin hämmentyneenä ympärilleni ja punnitsin vaihtoehtojani. Voisin joko mennä ottamaan uuden vuoronumeron ja pyytää jonkun avaamaan roskiksen, mutta todennäköisesti se on ulkoistettu jollekin siivousfirmalle, joten olisin joutunut joka tapauksessa kuuntelemaan pitkää ”kyllä me haluttaisi auttaa, mut ei tässä nyt voi mitään” -puhetta. Huokaisin siis syvään, riisuin takkini, käärin hihani ja työnsin käteni sokkona roskikseen. Samalla kun toivoin, että olisin jostain saanut hevosille soveltuvat sivunäkösuojaläpät, ettei olisi tarvinnut nähdä kuinka ihmiset kohottelevat kulmiaan tempaukselleni, rukoilin myös, ettei kukaan luuserinakkari olisi nakannut roskikseen likaista neulaansa tai joku terhakka sauvakävelijä villakoiransa viimeisintä jätöstä avonaisessa hauska-koiranpaskapussissa. Ujutin kättäni syvemmälle roskikseen, siihen suuntaan, johon kortti mielestäni putosi ja yritin edetä varovasti, ettei se luiskahtaisi niin syvälle, ettei käteni ylettäisi enää siihen. Tunsin jo kortin sormissani, kun se luiskahti jälleen toiseen suuntaan. Tässä vaiheessa olin siis jo kyykistellyt käsi roskapöntössä julkisella paikalla useampia minuutteja. Kas kun kukaan ei tullut tuomaan minulle tyhjää limupulloaan säälistä. Lopulta sain otteen kortistani ja luikin ripeästi karkuun katsomatta ympärilleni. Just another day in paradise.

Patteri - keeps you going

Pahus periköön patterit! Mitä iloa on pattereista, jos ne eivät toimi? Jos ne kurnuttavat yötä päivää ilmavaivojaan ja säännöllisestä suolihuuhtelusta huolimatta suostuvat lämpeämään hädintuskin haalean veden tasolle? Onhan se mukavaa, että joka ilta on yhteistä tekemistä: pattereiden ilmausta. Ikkunalaudan alla suhisee, ihana patteriliejun aromi leijailee kämpässä ja illan hämärtyessä kuuluu satunnaisia huutoja ”Auta! Tää vitun ruuvi lähti irti! Tuo rättejä! Kuuletkosä!?! Huhuu? Vittu APUA nyt! Istutko sä taas paskalla!?!?”.