Ensimmäinen rento viikonloppu varmaan moneen kuukauteen! Ihanaa! Oltiin saunabileissä ja hauskaa oli: mukavia ihmisiä, hassuja juttuja ja sopiva määrä siideriä.
Viikonlopun kurjinta antia oli se, että jälleen kerran oli syntymäpäivät, joihin olosuhteiden takia en ollut kutsuttu. Heräsin lauantai-aamuna hyvin surkeana ja niiskutin sitä, etten taaskaan pääse juhlistamaan ystävän merkkipäivää. Tunnetilat velloivat kiukusta surun kautta raivoon ja sitten kaihoon. Toki ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän. Mutta tuntuu se silti pahalle. Tosi pahalle. Että tarhakaverista asti ystävänä olleen ihmisen juhliin ovat kaikki muut tervetulleita paitsi minä. Ei kai sitä ihminen olisi jos sellaista ei surisi. Olin hetkittäin aivan helvetin vihainen satutetulle ystävälle siitä, että hän levittää vihaansa muihin ihmisiin ja suorastaan valehtelee, vääntelemällä vilpittömiä tekojani kieroiluksi. Mikäli häntä suututtaa, fine, olkoon niin. Mutta millä oikeudella hän levittää katkeruuttaa kaikkiin ympärillään ja sitten vielä kehtaa hautoa kostoa. Eikö ole ihan riittävä kosto, että olen menettänyt niin hänet kuin monet muistakin, koska tilanteen takia on tehty valintoja? Eikö ole riittävä kosto, että minulla on hyvin harvassa ihmiset, joiden kanssa suhde olisi normaali, jotka eivät tuomitsisi tai suhtautuisi varauksella? Ihmiset, joille voin ostaa lahjan ilman että minua syytetään ystävien ostamisesta, ihmiset joille voisin soittaa ilman, että minun täytyy ajatella sitä, ajattelevatko he nyt, että soitan siksi, että yrittäisin hyvitellä jotenkin tekoani. Niin moni on ”välissä”, siellä harmaalla ei kenenkään ja kummankin maalla. Oona, jolle en edes uskalla soittaa, koska pelkään että satutettu ystävä on aivopessyt hänet ajattelemaan, että yritän voittaa hänet puolelleni. Ja koska pelkään, että jos sanon yhdenkin väärän sanan, yhdenkin harkitsemattoman kommentin, sitä käytetään monin verroin minua vastaan. Minulla on oikeus olla surullinen, mutta minulla ei ole oikeutta olla vihainen. Siksi kävelen varpaillani ja tunnen itseni helvetin yksinäiseksi. Joukossa yksinäiseksi. Suoraan sanottuna olisi kamalan virkistävää, jos olisi yksi ihminen, jolle voisin sanoa kaikki juuri sellaisena kuin ne suusta tulevat ulos, ilman, että täytyisi harkita minkälaisena tämä menee eteen päin. Tiedän, että tämä on se hinta jonka maksan tekemästäni päätöksestä. Hyväksyn sen. Mutta tekee se perkele kipeää silti! En voi olla ajattelematta ja vertaamatta, että olenko tosiaan ollut niin surkea ystävä kaikille, että nyt hyvän tilaisuuden tullen minut voi noin vain jättää pois. Noin vain asettaa satutetun ystävän etusijalle, riippumatta siitä mitä minun ja muiden ihmisten välillä on ollut.
En tiennyt miten päin olisin ollut, kun Sonja oli synttäreillä ja olivat samaan aikaan kaupungissa satutetun ystävän ja Mikon kanssa, kuin meidän porukka. Yritettiin säätää niin, että ei mennä samaan ravintolaan. Satutettu ystävä kun ei halua tietenkään samaan paikkaan. En voinut olla jatkuvasti ajattelematta, että kokeeko se nyt sitten, että hän ei voi tulla johonkin baariin koska minä olen siellä ja että se on minun vikani että hän ei voi liikkua vapaasti ja... Meinaan välillä tulla hulluksi ajatellessani mikä olisi hänelle parasta ja miten hoitaisin elämäni niin, että hän ei saisi lisää vettä vihamyllyynsä. Välillä tekisi mieli kävellä suoraan ovelle ja pakottaa katsomaan silmiin ja sanomaan kaikki mitä mielessä on. Kysyä suoraan, että voitko todella väittää, että kaikella sillä mitä ollaan jaettu ei ole mitään merkitystä? Vihaa minua, mutta älä kuseta itseäsi ajattelemalla, että menneisyyden voi pyyhkiä pois.
Ihan hyvääkin tämä on tosin tehnyt, on tullut analysoitua aika paljon omaa suhdettaan muihin ihmisiin. Olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, että kuinka ihmisistä oikein tulee ystäviä ja mikä heidät pitää ystävinä. Jos miettii vaikkapa satutettua ystävää, hän ei täytä samaa määritelmää minulle kuin muut ystäväni. Joskus kauan sitten täytti, mutta aika on muuttanut. Muiden kanssa olen luodannut syntyjä syviä ja käynyt läpi kaikenlaista, häntä en ole vuosiin edes tuntenut. Hän ei puhu, hän ei jaa. Joskus jaoimme kaiken, kauan sitten. Onko se syy, miksi hän on muuttunut minulle kovin ulkokohtaiseksi ihmisenä? Ystävä nimikkeeltään, muttei sisällöltään? Hän sanoi minulle heti aluksi, että en tainnut koskaan hänen ystävänsä ollakaan ja loukkaannuin. Nyt kun ajattelen, hän taisi olla oikeassa. En enää taida ollakaan. En ole tainnut olla moneen vuoteen. Miten minä olisin ystävä, jos minua ei päästetä sisään? Miten minä voisin olla hänelle ystävä, jos en ole tarpeeksi lähellä? Voiko tosiaan olla niin, että ystävyys perustuu siihen, miten syvä suhde meillä on heihin? Selittäisikö se sen, miksi joistakuista tulee niitä elintärkeitä ihmisiä joihin säilyy henkinen yhteys vaikka fyysinen kontakti katoaisi ja jotkut taas katoavat elämästä vaikka fyysisesti lähellä ovatkin?

Tällä pohdiskelulla ei sinänsä ole mitään tekemistä sitten taas satuttamisen kanssa. Ketään ei pitäisi tahallaan satuttaa, ei ystävää eikä vierasta. Mutta kaikkia tulee satutettua, niin ystäviä kuin vieraita. Ei se, riidelläänkö, vaan se, selvitäänkö. Se määrittelee suhteen tärkeyden ja voiman. Oikeastaan se, mitä olen paljon pohtinut on asennoituminen. Luin sitaatteja ja Margaret Atwood (synt. 18.11.1939) on sanonut, että ”Ennen kaikkea muuta haluan kieltäytyä olemasta uhri.”. Se on hienosti sanottu. Uhriksi voi joutua, mutta se, miten tilanteeseen suhtautuu, sanelee helposti sen miten selviämme vastoinkäymisistä. Valinta siitä, haluammeko valita uhrin roolin vai selviytyjän roolin. Minusta satutettu ystävä on tällä hetkellä itsepintaisesti uhri. Hän on vakuuttunut siitä, että vihaa minua, ei todennäköisesti edes pidä anteeksiantoa vaihtoehtona, haluaa että muutkin vihaavat minua ja tuomitsevat minut ihmisenä. Nyt tulee härski väite: uhrina on helpompaa olla. On paljon helpompaa tuudittautua uhrin asemaan, vaatia myötätuntoa ja samanmielisyyttä, kuohua vääryydestä ja hokea itselleen, kuinka kukaan voi tehdä minulle näin. Paljon helpompaa, kuin valita selviytyminen: todeta, että elämä ja ihmiset tuottavat meille jatkuvasti pettymyksiä ja on meistä itsestämme kiinni miten niistä selviämme. Katkerina uhreina vai viisastuneina voittajina. Jos joku kohtelee meitä paskamaisesti, on täysi oikeus olla surullinen, vihainen ja turhautunut. Jonkin aikaa. Sitten tulee se aika, kun täytyy niin sanotusti SNAP THE FUCK OUT OF IT. Oma elämänlaatu ei parane katkeruutta hautomalla tai esittämällä, että mikään ei hetkauta. Aito selviytyminen, mikäli sellaista haluaa (vaatiihan se kivuliasta henkistä kasvua), perustuu anteeksiantoon (itselleen, muille) ja eteen päin tarpomiseen. Mitään osaa itsestään tai tärkeitä ihmisiä, ei voi vain deletoida ilman, että se jarruttaa tai jopa pakittaa omaa henkistä kehitystä. Anteeksiantohan ei siis tarkoita sitä, että pitää kätellä ja olla taas kaverit, vaan sitä, että vaikkei koskaan näkisi toista ihmistä, antaa anteeksi tälle että tämä teki väärin ja itselleen, että joutui noloon/satuttavaan/loukkaavaan tilanteeseen: Koska syytämmehän me itseämmekin näistä: ”miksen tajunnut?”, ”miten olen voinut pitää ystävänä ihmistä, joka on kykenevä tekemään minulle noin?” jne. Itselle ja toiselle anteeksi antaminen kulkevat kai käsikädessä: kun antaa anteeksi että toinen teki väärin, ymmärtää, että ei itsekään olisi voinut tehdä mitään ja antaa itselleen anteeksi. Ja päin vastoin.
Paljon on pyörinyt mielessä tänä viikonloppuna, mutta kaiken kuohunnan jälkeen olo on suhteellisen rauhallinen, eikä lainkaan vihainen tai katkera. Elämä on kummallista ja siihen taitaa olla pakko vain sopeutua. Ehkä jo huomenna asiat taas etenevät valoisaan suuntaan?