And the saga continues

Keskiviikon ääretön kiukutus muuttui melko tasapainoiseksi illaksi. Kiitos liikunnan ja ihanien ihmisten. Vielä bussissa matkalla jumppaan meinasin polttaa pinnani kun vieressä istuva mummeli hinkkasi jalkaansa omaani vasten ja ylös noustessaan ei vaivautunut sanomaan mitään, vaan yritti vain kävellä ylitseni. Miksi ihminen muuten ahdistuneena alkaa hieromaan silmiään ja otsaansa? Peittääkseen ”sielun peilit” jotka saattavat kavaltaa, että olit juuri hilkulla teloa vanhuksen joka luultavasti vain teki lääkärin määräämiä pohjelihasharjoituksia vahvistaakseen osteoporoosin syömiä sääriluitaan? Erinäisten outojen liikesarjojen jälkeen mieli oli yhtäkkiä kirkas ja valoisa. Mentiin vielä Mikolle saunomaan ja juotiin loppuillasta aivan omituisia drinkkejä kun siideri pääsi loppumaan. Kello kipitti niin kovaa, etten millään uskonut sen olevan jo neljä kun hoipuin hiprakassa kotiin.

Tänään aamupäivällä suretti. Peruin Markuksen kyläkäynnin ja makasin sängyssä pohtien, että mikä ihme nyt taas muka mättää korvien välissä. Kun kaikki kerran on ihan hyvin ja silti tuntuu typerältä. Sonja oli pelastava enkeli ja soitti juuri oikeaan aikaan. Yritin kakistella sotkuisia ajatuksia ulos lauseina ja koko homma kulminoitui siihen, että minulla on sellainen olo, että olen kamala ihminen vaikka tiedän etten ole sen kummempi kuin kukaan muukaan. Keskustelun lopputulos oli se, että päätin sulkea vanhan päiväkirjani kannen. Olin aikonut pitää sitä kunnes saan siihen onnellisen lopun, mutta siitä alkoi tulla enemmän taakka kuin apu. Vaikka kirjoitan vain itselleni, olo oli kuitenkin sellainen kuin koko maailma tulisi tuomitsemaan minut siitä, että sanon ääneen sen mitä muut ajattelevat, mutteivät kerro. Kaikkihan ajattelevat inhottavia asioita, vääriäkin, joita eivät oikeasti tarkoita, mutta suutuspäissään haluavat päästää ilmoille ja liioittelevat. Suurin osa pitää ne itsellään ja antaa niiden mennä ajan kanssa ohi. Minä olen ihminen, jonka täytyy saada sanoa ne ääneen tai kirjoittaa, ja siten poistaa ne systeemistäni. Ehkä se on jotenkin pakanaversio katolilaisesta ripittäytymisestä? Sonja sanoikin fiksusti, että kun tuntee ihmisen, ymmärtää taustat sanomisille ja osaa suodattaa ne oikeanlaisen kyönäfiltterin läpi. Joten tietenkään ne, jotka eivät tunne, eivät myöskään osaa ymmärtää. Miten voisivatkaan, jos eivät tiedä koko juttua, vain palan raivotilaa. Sanoin Sonjalle, että tuntuu kamalalta kantaa mukana koko sitä melkein kahden vuoden taakkaa mukanaan koko ajan. Kaikkia niitä virheitä ja mokia, niitä typeriä tempauksia ja sitä kaatopaikkavuodatusta. Varsinkin, kun se mikä on luettavissa parissa tunnissa, on vienyt käsittelyprosessina kaksi vuotta. Sonja sanoi, että onko pakko kantaa. Totesin, että ei ole. Joten päästin päiviltä Parisuhdepäiväkirjan. Olo oli epäuskoinen ja samalla helpottunut. En minä niitä halunnut piilottaa tai poistaa mennyttä, mutta en halunnut sitä joka päivä katsellakaan. Kukapa haluaisi katsoa pimeimpiä puoliaan päivästä toiseen? Ei kukaan muistuta itseään joka päivä kaikista tekemistään virheistä, miksi siis minäkään. Ja ehkä kaikkein tärkein syy oli se, että koen olevani aivan eri paikassa kuin alottaessani kirjoittamisen. Kun aloitin, olin repeävän parisuhteen partaalla ja lopun ajan yritin selvitä erosta. Nyt olen selvinnyt. Aika ajoi ohi siitä projektista, mutta elämä jatkuu. Enkä minä kirjoittamista halua lopettaa, haluan edelleen tehdä raivokkaita vuodatuksia elämäni sattumuksista, mutta ilman että koko mennyt elämäni on samaan aikaan levitettynä arkistoina edessä.

Juteltiin Sonjan kanssa viime vuoden elämäntilinpäätöksestä. Sanoin, että viime vuosi oli ehkä turhin koskaan. Minulle ei oikeastaan sattunut mitään suurta viime vuonna. Työ ei kehittynyt tai vaihtunut, ihmissuhteissani ei tapahtunut mitään mullistavaa ja kaikki muutkin osa-alueet pysyivät muuttumattomina. Viime vuosi oli tavallaan yhden ja saman päivän toistumista, päivää murmelina. Tottakai oli ihania hetkiä, matkoja ja uusia ihmisiä, juhlia ja muuta mukavaa, mutta ei mitään uutta. Toki, erosta toipumisen viimeiset metrit käytiin juuri viime vuonna, mutta se työ aloitettiin jo lähes kaksi vuotta sitten, joten ei sitäkään voi oikeastaan laskea viime vuoden ansioksi. Toivon hartaasti, että tämä vuosi tuo tullessaan hieman vaihtelua, hyvällä tavalla, uskallan toivoa.

Ilonan viideskymmenes aisti taisi myös toimia, koska se tuli yllätysvisiitille vaikka olin päättänyt maata kotona yksin. Ilmoitin, että tapoin päiväkirjani ja se piipahti pariksi tunniksi syömään pizzaa ja katsomaan puolella silmällä leffaa. Ei olisi taas voinut sopivampaan rakoon tulla. Se oli oikeastaan juuri se, mitä tarvitsin. Että jos pitäisi valita jännän tämän vuoden ja sen välillä, että kaikki ystävät pysyvät kunnossa ja tulevat onnellisiksi, valitsisin edelleen jälkimmäisen. Sieltä voi sentään ammentaa voimia kun on heikoilla. Kuten jo aiemmin sanottu, kyllä minä pärjään, mutta jos muut voivat huonosti, se on kolme kertaa kamalampaa.

Olo on siis jo suorastaan hyvä. Totuttelen vielä tähän tabula rasa –ilmiöön, mutta eiköhän se kohta ala taas luistaa. Ainahan se paperi on tyhjä ennen kuin sen täyttää ;)

Tänään sängyssä maatessani tuntui kuin joku olisi ollut vieressäni. Pitänyt minua sylissään. Suudellut ja silittänyt niskaani. Repinyt tiukasti luokseen, haluun pakahtumaisillaan. Ravitselin itseäni irti tunteesta ja silti halusin hukuttautua siihen. Uskomaton tunne.