Soturi

Olo on kuin olisi ollut viikkoja likainen ja sitten lopulta päässyt kuumaan suihkuun ja sen jälkeen makaisi puhtaana olosta nauttien. Olo on kuin uudesti syntynyt. Kun useimmiten pelkään sitä, että olenko edes olemassa jos kukaan ei ole näkemässä, nyt tuntuu siltä kuin olisi saanut näkymättömyysviitan, jonka alta kukaan ei näe. Ihanaa.

Pohdiskelin tuossa juuri sitä, että muokkaavatko edelliset valintamme lopullisesti mieltymyksiämme? Eli jos olemme jo useamman vuosikymmenen ajan tottuneet arvostamaan tiettyjä piirteitä ja ominaisuuksia ihmisissä, onko edes mahdollista muuttaa niitä? Jos esimerkiksi on tottunut saamaan ystäviltään tietynlaista tukea ja kohtelua, haluaako edes ystävystyä ihmisten kanssa jotka eivät muistuta näitä rakkaiksi muuttuneita persoonia? Ja kun tapaa uuden ihmisen, jonka kanssa voisi ystävystyä, häneen tykästyy juuri siksi, että hän muistuttaa niitä, jotka ovat lähimpänä? Vastaavasti varmaan kumppania etsiessä tavallaan etsii aina isäänsä, entisiä poikaystäviä, kaikkia niitä jotka omaavat piirteet joita olemme oppineet arvostamaan. Tuntuisi loogiselta. Vaikkei yritäkään löytää sijaista vanhalle rakkaalle, etsii ihmistä, joka sopii niihin saappaisiin, jotka edelliset ovat muokanneet. Hienosäätö on erikseen, mutta perusluonne ja tavat ovat varmaankin sellaisia, joiden erilaisuus johtaa varmasti siihen, että ei ”ystävysty” vaikka kaikki näyttääkin olevan kunnossa. Tietysti on sitten aika ankeaa, jos on koko elämänsä etsiytynyt vaikkapa juopporenttujen pariin, koska ne toimintamallit joita on oppinut arvostamaan ja rakastamaan, ovatkin yleisesti ottaen vahingollisia meille. Eli ensimmäinen miesroolimalli ja ensimmäiset poikaystäväroolimallit itseasiassa asettavat meille ikuisen leiman. Sehän on vähän niin kuin koirilla: kun vaikka pelottavan kovan pamauksen yhdistää joka kerta herkkupalaan, pamauksesta alkaa tulla positiivinen asia koiralle. Ihminen yhdistää rakkaudentunteeseen tietyt asiat, jopa mustasukkaisuuden, pelon ja pieksemisen ja ei kykene tuntemaan rakkautta ilman niitä? Samalla tavalla vaikka tietty tapa suudella, tai ilmaista asia, laukaisee meissä rakkaudentunteen tai joku tapa pelon. Eikös me eläimiä olla? Mutta, koska eläinkin oppii, kai meidätkin voi kouluttaa siihen, että tulee hyvä olo jostain muustakin kuin niistä asioista joista aina on tullut hyvä olo? Eli jos kukaan ei ”kouluta” meitä uusille tavoille, me ei opita vaan roikutaan ja etsitään vanhan tottumuksen mukaan. Jos taas kouluttaa, homma on mahdollista? Jännä ajatus.

Olen miettinyt paljon itsestäänselvyyttä viime aikoina. Sitä, miten helposti ihmiset ja tilanteet ottaa itsestäänselvyytenä vaikka kuinka yrittää. Eihän sitä tietenkään voi jatkuvasti maata rähmällään kiittämässä kaikesta mitä on saanut. Ei tässä muuta ehtisi tehdäkään, mutta muutamat asiat ovat nyt mietityttäneet. Esimerkiksi myrskyn merkit, joille saatamme olla täysin sokeita. Tulee mieleen suhteen loppuaikoina kun Jonas alkoi yhtäkkiä ravata ulkona jatkuvasti ja kiinnittämään muutenkin taas enemmän huomiota omaan ulkonäköönsä, samalla tahdilla kuin hän lakkasi osallistumasta enää ”meidän” yhteiseen arkeen ja tähtäin kutistui pitkästä vuosisuunnitelmasta pariin päivään. Mikään ei ollut enää varmaa ja mitään ei halunnut luvata. Ne ovat selviä pakoon taisteluun valmistautuvan soturin merkkejä. Kun soturi on mielessään päättänyt lähteä taas metsälle, hän alkaa harjoitella aseen käyttötaitoaan, valmistautuu fyysisesti koitokseen, maalaa sotamaalauksen naamaansa ja pukeutuu perinteiseen metsästysasuun. Hän vetäytyy perheen parista muiden metsästäjien luokse viettämään aikaa ja kutsumaan eläinten henkiä ja lopulta, eräänä päivänä perhe katsoo tiipiistään kuinka soturi ratsastaa preerian yli eikä tule koskaan enää takaisin. Etääntyvän soturin merkit ovat niin ilmiselviä, että on suorastaan käsittämätöntä, että niitä ei näe kun sellaisia vierestä katsoo. Silloin aikoinaan hälytyskelloni pärähtivät kyllä soimaan välittömästi, mutta niitä ei välttämättä kuuntele, tai jos kuuleekin, ei tee mitään. Kaikki eivät edes tajua mitä tapahtuu, ennen kuin näkevät soturin pisteenä horisontissa.