Elämä on

Kauhia miten monta kuukautta on vierähtänyt... Ensin ei ehtinyt kirjoittaa, sitten ei huvittanut kirjoittaa, sitten ei ollut mitään kirjoitettavaa ja kun lopulta tuli jotain kirjoitettavaa, siitä ei voinut kirjoittaa. Kun sitten taas olisi voinut kirjoittaa, ei pystynyt, kun oli liian kiire ripotella tuhkaa otsalle. Nyt tuntuu, että ehtii, huvittaa ja on jopa kirjoitettavaa. Phuuh.

Aika paljon on ehtinyt tapahtumaan. Ehkä päällimmäisenä se, että olen rakastunut. Löysin ison ihanan käsittämättömän taianomaisen ja äärettömän luonnolliselta tuntuvan rakkauden. Tai no, en minä sitä löytänyt, se hyökkäsi salakavalasti kimppuun pahimmasta mahdollisesta suunnasta ja vaikka kuinka vikisin, se vei mukanaan. Koska elämä ei koskaan ole yksinkertaista tai helppoa, vaan aina pitää opetella joku läksy näköjään, tietysti tämäkin oli tehty kiitettävän hankalaksi. Tämän vuoden läksy on selkeästi ollut hyvinkin kouriintuntuva väriharjoittelu, eli sen oppiminen, että maailma ei ole mustavalkoinen tai ehdoton, vaan että se on loputon sateenkaari harmaan eri sävyjä ja että elämässä ei ole yksinkertaisia ratkaisuja tai mahdollista valita pelkästään hyvän ja huonon välillä.

Menin siis rikkomaan naisten kirjoittamattomien sääntöjen yhtä pykälää, joka sanoo:
kaverin entisiin, nykyisiin tai tuleviin ei kosketa. Tai kuten jotkut sen sanovat: exien kavereihin tai kavereiden exiin ei kosketa. Sama sääntö, eri rajaukset. Sääntö, jonka pyhyyteen itse kukin on elämänsä varrella vannonut, samalla kun kyyneleet poskella halvasta valkoviinistä humaltuneena sopertaa, että sä oot mun paras kaveri ja että miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyy. Niinhän sitä luulisi tai toivoisi. Kun tarkemmin ajattelee niin huomaa, että asiat eivät edes silloin aikoinaan olleet niin mustavalkoisia tai toimineet kuten kännipäissä teininä vannottiin. Rakastuin siis ystäväni entiseen kumppaniin.

Ovatkohan naiset sitoutuneet sääntöihin joita eivät kuitenkaan pysty noudattamaan? Miehillä näitä sääntöjä on keskenään vähemmän, joka on helpompaa, mutta toisaalta yhteisillä pelisäännöillä on kuitenkin mahdollista luoda syvempiä ihmissuhteita. Ehkä nämä naisten väliset pelisäännöt ovatkin juuri sitä varten, että voimme luottaa toisiimme niin paljon, että pystymme jakamaan synkimmät hetkemme toistemme kanssa, ilman pelkoa siitä, että meidän salaisuutemme vuotavat ulkopuolisille. Mitä tekemistä entisillä miehillä ja heidän koskemattomuudellaan tämän kanssa sitten on? Luultavasti asia on kuten aina niin viisas Ilona on joskus sanonut, että entisellä kumppanilla on meistä sellaista tietoa ja kokemusta, jota emme halua ystävällemme antaa. Siitä nyt puhumattakaan, että joudumme mielestämme silloin arvostelutilanteeseen: entinen miehemme tekee arviota siitä kumpi on parempi, me vai ystävämme. Vaikka todellisuudessa niin ei tapahdu. Ja kylmä tosiasia, jonka jokainen jätetty tai eronnut tietää: ei meitä oteta mukaan uuteen suhteeseen, me unohdumme, jäämme kokemusarkistoon, mutta olemme poissa aktiivisesta ajatusmaailmasta. Suhteissa edelliset kumppanit muutenkin sivuutetaan lähinnä demografisilla tekijöillä: minkä ikäinen, missä asui jne. Harva kertoo, tai edes haluaa tietää hiustenväriä enempää entisistä naisista, tulisi turhaan vertailtua itseään heihin. Jonka takia tällaisessa tapauksessa luultavasti myös sitä heti oletamme. Vaikka eihän meitä ”valita” vertailun perusteella. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa, jotkut toisilleen sopivampia kuin toiset, eikä siihen pysty itse vaikuttamaan juurikaan. Jos ei ole tällaisena sopiva, jollekin muulle on ja sellaisessa suhteessa pitääkin olla: jossa on juuri sopiva toiselle ja toinen juuri sopiva sinulle. Kaikki muu on elämän tuhlaamista.

Tämä kyseinen sääntö jakaa mielipiteet melko suoraan kahtia miesten ja naisten välillä. Miesten mielestä asia on harmillinen, mutta ei maailmaa kaatava ja he jaksavat ihmetellä, että eivätkö kaikki ole jonkun entisiä? Mitä väliä siis sillä, että jos toisella ei toiminut ja toisella toimii? Naiset reagoivat tunteella: ei käy. Sellainen on väärin. Silmäterät laajenevat, hengitys tihenee ja kurkusta kuuluu kauhistuksen hengenvetoja: ”eihän se ole kivaa!”. No kidding... Tietäähän sen itse... jos minulle olisi käynyt niin kun erosin Jonaksesta, päitä olisi putoillut ja sillä määrällä pyhää vihaa olisi pyörittänyt energialaitoksia vuoden verran. Lähtöoletus kun on se, että jos itse rakastaa toista ja haluaisi tämän takaisin, ei siedä antaa häntä kenellekään. Ei sille pikkupissikselle jonka nimeä ei edes tiedä, jota exä kävi painamassa ensimmäisenä eron jälkeen eikä TODELLAKAAN ystävälle. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin ei voisi vähempää kiinnostaa ketä exä käy painamassa. Jos nyt ei mutsia kuitenkaan, mutta muutoin ei väliä. Jos ystävä löytäisi onnen, mikäs siinä, kun itse nyt tietää, että oli niin väärä pari niin väärä pari kuin olla ja voi. Oikea juuri silloin, mutta että ihminen voikin huijata itsensä ihastuneeksi ja selittää itselleen, että on ihan normaalia ettei seksi nappaa toisen kanssa ja että on ihan ok vaikka ei tunnekkaan enää oloaan onnelliseksi vaan että suhde on rutiinia, arkista pakertamista, josta on romantiikka ja rakkaus kaukana. Nyt näkee sen, että ei edes elänyt, oli vain. Koska oli väärän ihmisen kanssa. Tosin en tiedä rakastiko ystäväni enää tätä miestä tai olisiko edes huolinut takaisin.

Järki ja tunne eivät ole toisensa vastakohtia ja siksi tilanne onkin ollut todella hankala. Sekä järjellä ja tunteella ajateltuna on tuntunut sekä siltä, että on huutava vääryys rakastua ystävän entiseen poikaystävään ja siltä, että onko se nyt oikeasti maailman suurin rikos? Epäreilua ja inhottavaa ystävälle? Kyllä. Paskamaista, koska se tapahtuu melko pian eron jälkeen? Kyllä. Mutta elämä on. Kiemurtelin pitkään omantunnontuskissani edes ajatuksesta ja hoin itselleni, että niin ei saa tehdä, niin ei tehdä. Tuntui kuitenkin kuin olisi ollut vesiliukumäessä: turha siinä on räpiköidä, sillä vaikka kuinka huitoo ja päättää, että ei voi laskea sitä mäkeä, on jo liukumassa ja vauhti vain kiihtyy, vaikka mitä tekisi. Kun tuhkan ripottelu ja muut katumusharjoitukset oli suoritettu pitkän kaavan mukaan ja oh boy minä sen taidon osaan, totesin lopulta, että tunteita ei voi komentaa. Samalla tavalla kun ei voi rakastua kivaan kundiin vaikka se on kuinka ihana ja hauska, itseään ei voi pakottaa rakastumaan. Ei myöskään voi pakottaa itseään olemaan rakastumatta. Sydän tekee valintansa, eikäs sitä voi huijata. En osaa edes sanoin muotoilla kuinka pahoillani olen siitä, että ystäväni joutui tulilinjalle. On riittävän hirveää erota ja menettää kumppani, paras ystävä, mutta että menettää vielä ystävän siinä kaupan päälle... Miksi sitä sitten antaa sydämen viedä? Koska ei ole vaihtoehtoja? Koska ei ole varaa ottaa sitä riskiä, että kääntää selkänsä rakkaudelle, jotta ystävällä olisi helpompaa olla? Jos luopuu rakkaudesta ystävän takia, pystyykö enää kuitenkaan olemaan ystävä? Lämmittääkö ystävä vanhana kiikkustuolissa? Paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia.

Mikä tilanne siis nyt on? Luonnollisesti ystäväni tai hyvinkin mahdollisesti entinen ystäväni on minulle vihainen, emmekä ole missään väleissä. Osa ystävistäni on myös luonnollisesti ystävän puolella, sillä hän on ”uhri” ja minä ”syyllinen” ja tietenkin ”uhria” täytyy tukea, joten olen boikotissa eräiden ihmisten taholta aikaa x. Joka oli odotettavissa ja kuuluu naisten kirjoittamattoman kriisisäännöstön peruspykäliin, joita on pakko kunnioittaa. Boikotti kestää ehkä kuukauden, ehkä vuoden, ehkä ikuisesti. En tiedä. Rankkaa, että onneni hinta on niin kova, mutta en valita. Aikuinen ihminen kestää tekojensa seuraukset. Kipeää tekee toki, ihan saatanasti, mutten silti kadu. Tämä ei ollut mikään hairahdus tai erehdys (ironista kyllä, silloin se olisi jopa luultavasti ollut selvitettävissä jos olisin käynyt kiksauttamassa tuota exää ja sitten nöyristellen pyytänyt anteeksi erehtyväisyyttäni...), joten en voi sitä katua. Voin vain olla pahoillani, että sydämeni valitsi näin. Kuulostaa ehkä vähän yksioikoiselta, mutta olen vatvonut tätä nyt niin kauan, eikä lopputulema muutu miksikään.

Plus että olen ihan saatanan onnellinen.

En millään muotoa olisi halunnut joutua sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun valitsemaan ystävän/ystävien ja miehen välillä. Enkä todellakaan tahallani olisi sellaiseen lähtenyt. Jossa kerrankin onnen löydettyäni ystäväni eivät voi olla edes onnellisia puolestani, vaan hämmentyneitä ja loukattuja, koska olen heidät pettänyt teoillani. Ystävyys on kummallinen asia. Erityisesti se, miten itsestäänselvä ja oletusrikas ympäristö se on. Ihmisistä, jotka on tuntenut pitkäänkin, löytyy uusia puolia. Jotkut positiivisesti yllättäviä, jotkut sellaisia, ettei toisen uskoisi sellaiseen ikinä kykenevän. Sitä aina ajattelee, että ystävät ovat sitä varten, että tuetaan toista, jaetaan ilot ja surut, kannustetaan ja annetaan rakentavaa palautetta... vaikka eihän mikään näistä tule itsestään. Ystävyys on vain niin lujaa, kuin me sen haluamme olevan. Ei ole sellaista ystävyyttä, jota ei jossain vaiheessa koeteltaisi. Harvassa on myös sellainen ystävyys, joka ei olisi korjattavissa melkein minkä hyvänsä jäljiltä. Kysymys on tahtotilasta. Kuten aika monessa asiassa.

Että ylläripylläri, meitsi on taas ollut mukana luomassa tosielämän saippuasarjan henkeäsalpaavia hetkiä! Mitä uutta?

Ai niin, ei kannata koskaan sanoa ei koskaan... elämä heittää sen suoraan päin naamaa, yhtä varmasti kuin Suomessa sataa kesällä. Olen asentanut aivoihin suodattimen, joka karsii kaikki ”Mä en koskaan...” alkuiset lauseet pois.