Pohdintoja

Kävi kuten olin hieman odottanutkin, ystävä, jota satutin on käynyt täällä kommentoimassa. Arvelinkin, että uteliaisuus voittaa: haluaa tietää vaikkei haluakaan. Tästä syystä en kai ole juurikaan päivittänyt. On vaikea raakata tekstiä siihen muotoon, että se ei liiemmälti hieroisi suolaa haavoihin. Juu juu, eihän ole minun vastuullani jos joku haluaa lukea muttei pidä sisällöstä. Mutta on se silti vähän. Olisi aika paksua kerskua jostain hekumallisista seksisessioista, tietäen, että toisen entinen kävisi niistä lukemassa ja saisi raivoveritulpan. Pitäisi löytää linja siitä, että voi kertoa mitä oikeasti kuuluu, mutta jättää kertomatta ”liikaa tietoa” sisältävät asiat.

Olen nähnyt unta tästä ystävästä viime aikoina. Yleensä unessa istumme samassa huoneessa, vahingossa samaan paikkaan päätyneenä ja tunnelma on pingottunut, mutta rauhallisen hämmentynyt. Hän ei ole vihainen, hän on sanaton. Ja minä myös. Yleensä katsomme toisiamme silmiin ja yritän miettiä onko maailmassa sellaisia sanoja, jotka voisin sanoa. Yleensä kuulen unessa sekä hänen, että omat ajatukseni. Hän ajattelee, ettei halua puhua minulle, ei halua antaa anteeksi, mutta sydämessään ei kuitenkaan vihaa vaan on vain... sanaton. Sillä hänkään ei keksi mitään, mikä voisi tilannetta viedä mihinkään muuhun kuin tähän mykkään sanattomuuteen. Viimeksi eilen näin tuon unen. Heräsin surullisena, sillä eihän se rakkaus mihinkään häviä, rakkaus ystävää kohtaan. Sitä tietää satuttaneensa ja tietää ettei mikään palaa ennalleen. Ei tosin ystävyydessä muutenkaan, se muuntuu jokaisesta myötä- ja vastoinkäymisestä. Tuli voimaton olo. Tietää, että juu juu, oma vikahan se on, mitäs meni rakastumaan väärään ihmiseen. Ja samalla toivoo, että jossain vaiheessa löytyisi joku muukin perspektiivi kuin paheksunta ja syyttely.

Yritin miettiä miten riitoja on selvitelty ystävien kesken aiemmin. Yleensähän joku loukkaa jotakuta toista ja sitten ollaan mykkäkoulussa, kunnes jotain sellaista tapahtuu joka vie taas yhteen. Pienemmissä tilanteissa riittää yleensä anteeksipyyntö ja sovittelevan käden ojennus. Isommissa... en tiedä. Jotenkin tuntuu siltä, että vaikka itse haluaisi jotenkin hyvittää ja korjata tilannetta, se ei välttämättä ole mahdollista. Kun ei tiedä mitä toisen päässä liikkuu, muuten kuin toivotuksia helvetin tulessa kärventymisestä, on vähän vaikea arvioida miten muuten voisi tilannetta parantaa kuin pysymällä poissa tieltä. Poissa silmistä, poissa mielestä? Ei se vain sitä omaa rakkautta vähennä yhtään, ystävillä on aina paikka sydämessä vaikka niitä ei näkisi ja olisi minkälaisissa riidoissa tahansa.

Hirmuisen surullista kaikin puolin.

Tekisinkö toisin jos voisin mennä ajassa taakse päin? En.