katherine - saaga jatkuu (taas)

Hyvää

2007-02-13T14:29:00.000+02:00

kuuluu. Näköjään jotakuta kiinnostaa kun täällä kerran on tasainen trafiikki vuodesta toiseen :)

Pähkinänkuori:
- suhde kukoistaa, sormus sormessa ja sillälailla
- pääsin läskipaskapomosta eroon! (ei , en tappanut sitä vaan otin loparit)
- Ilona on edelleen ystävä, huolimatta kovista ajoista välissä

Maailma on kaunis!

2005-11-24T09:41:00.000+02:00

Ilona lähetti tänään ihanan kiertomeilin. Olen nähnyt sen aiemminkin, mutta nopeasti ne asiat unohtuvat. Pitääpä laittaa se oikein tähän, ettei häviä:

Ystävyysviikko

Toivottavasti sinulla on aikaa lukea tämä tarina, joka ei ole pitkä.
Tarina kertoo kahdesta ystävästä, jotka vaeltavat erämaassa. Jostain syystä heille tulee riita ja toinen antaa korvapuustin ystävälleen. Myöhemmin, se joka sai korvapuustin, kirjoittaa hiekkaan: sain tänään korvapuustin parhaalta ystävältäni. He jatkavat matkaa ja saapuvat keitaalle, jossa päättävät mennä uimaan. Se ystävyksistä, joka oli saanut korvapuustin, meinaa hukkua, mutta ystävä pelastaa hänet. Kun hän pääsee takaisin rannalle, kirjoittaa hän kiveen: paras ystäväni pelasti minut hukkumasta tänään. Se, joka antoi korvapuustin ja pelasti ystävänsä, kysyy ”kun löin sinua, kirjoitit hiekkaan ja kun pelastin sinut, kirjoitit kiveen,miksi?” Toinen vastaa ”kun joku haavoittaa sinua, kirjoita hiekkaan, että anteeksiannon tuulet voivat sen pyyhkiä pois, mutta kun taas joku tekee hyvän teon sinulle, kaiverra se kiveen, etteivät tuulet voi sitä koskaan pyyhkiä pois.”
Kirjoita siis loukkaukset hiekkaan ja hyvät teot kiveen.

Lämmitti mieltä ja lisäsi iloa jo muutenkin hyvin alkaneeseen päivään. Minä tykkään Ilonasta ihan hirveästi :) On hyvin mahdollista, että moni asia menee tänään vielä pieleen, mutta tällaisina aamuina tuntuu, että on siunattu. Aamulla nimittäin heräsin siihen, että ylle kurottautunut mies pussaa nenän päähän ja hyräilee itse keksityillä sanoilla Jaakkokultaa. Kun toikkaroin aamutokkurassa suihkusta, herra pirtsakka joraa eteisessä samalla kun vetää takkia niskaan. Se on ihan pöhkö! Ihana pöhkö! Melkein joka aamu se keksii jonkun söpön tavan herättää mut suihkusta tultuaan, mutta aina se vain tuntuu yhtä vatsaa nuljauttavan kivalta. Kun lähdin töihin, ei ollut edes kylmä ja aamun tuoksussa oli jotain virkeää, vaikka tihkuttikin. Sitten vielä ihana meili Ilonalta, niin ei voi valittaa.

Minä rakastan elämää!!!

Paljon pohdiskelua ystävyydestä

2005-11-21T13:29:00.000+02:00

Ensimmäinen rento viikonloppu varmaan moneen kuukauteen! Ihanaa! Oltiin saunabileissä ja hauskaa oli: mukavia ihmisiä, hassuja juttuja ja sopiva määrä siideriä.

Viikonlopun kurjinta antia oli se, että jälleen kerran oli syntymäpäivät, joihin olosuhteiden takia en ollut kutsuttu. Heräsin lauantai-aamuna hyvin surkeana ja niiskutin sitä, etten taaskaan pääse juhlistamaan ystävän merkkipäivää. Tunnetilat velloivat kiukusta surun kautta raivoon ja sitten kaihoon. Toki ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän. Mutta tuntuu se silti pahalle. Tosi pahalle. Että tarhakaverista asti ystävänä olleen ihmisen juhliin ovat kaikki muut tervetulleita paitsi minä. Ei kai sitä ihminen olisi jos sellaista ei surisi. Olin hetkittäin aivan helvetin vihainen satutetulle ystävälle siitä, että hän levittää vihaansa muihin ihmisiin ja suorastaan valehtelee, vääntelemällä vilpittömiä tekojani kieroiluksi. Mikäli häntä suututtaa, fine, olkoon niin. Mutta millä oikeudella hän levittää katkeruuttaa kaikkiin ympärillään ja sitten vielä kehtaa hautoa kostoa. Eikö ole ihan riittävä kosto, että olen menettänyt niin hänet kuin monet muistakin, koska tilanteen takia on tehty valintoja? Eikö ole riittävä kosto, että minulla on hyvin harvassa ihmiset, joiden kanssa suhde olisi normaali, jotka eivät tuomitsisi tai suhtautuisi varauksella? Ihmiset, joille voin ostaa lahjan ilman että minua syytetään ystävien ostamisesta, ihmiset joille voisin soittaa ilman, että minun täytyy ajatella sitä, ajattelevatko he nyt, että soitan siksi, että yrittäisin hyvitellä jotenkin tekoani. Niin moni on ”välissä”, siellä harmaalla ei kenenkään ja kummankin maalla. Oona, jolle en edes uskalla soittaa, koska pelkään että satutettu ystävä on aivopessyt hänet ajattelemaan, että yritän voittaa hänet puolelleni. Ja koska pelkään, että jos sanon yhdenkin väärän sanan, yhdenkin harkitsemattoman kommentin, sitä käytetään monin verroin minua vastaan. Minulla on oikeus olla surullinen, mutta minulla ei ole oikeutta olla vihainen. Siksi kävelen varpaillani ja tunnen itseni helvetin yksinäiseksi. Joukossa yksinäiseksi. Suoraan sanottuna olisi kamalan virkistävää, jos olisi yksi ihminen, jolle voisin sanoa kaikki juuri sellaisena kuin ne suusta tulevat ulos, ilman, että täytyisi harkita minkälaisena tämä menee eteen päin. Tiedän, että tämä on se hinta jonka maksan tekemästäni päätöksestä. Hyväksyn sen. Mutta tekee se perkele kipeää silti! En voi olla ajattelematta ja vertaamatta, että olenko tosiaan ollut niin surkea ystävä kaikille, että nyt hyvän tilaisuuden tullen minut voi noin vain jättää pois. Noin vain asettaa satutetun ystävän etusijalle, riippumatta siitä mitä minun ja muiden ihmisten välillä on ollut.

En tiennyt miten päin olisin ollut, kun Sonja oli synttäreillä ja olivat samaan aikaan kaupungissa satutetun ystävän ja Mikon kanssa, kuin meidän porukka. Yritettiin säätää niin, että ei mennä samaan ravintolaan. Satutettu ystävä kun ei halua tietenkään samaan paikkaan. En voinut olla jatkuvasti ajattelematta, että kokeeko se nyt sitten, että hän ei voi tulla johonkin baariin koska minä olen siellä ja että se on minun vikani että hän ei voi liikkua vapaasti ja... Meinaan välillä tulla hulluksi ajatellessani mikä olisi hänelle parasta ja miten hoitaisin elämäni niin, että hän ei saisi lisää vettä vihamyllyynsä. Välillä tekisi mieli kävellä suoraan ovelle ja pakottaa katsomaan silmiin ja sanomaan kaikki mitä mielessä on. Kysyä suoraan, että voitko todella väittää, että kaikella sillä mitä ollaan jaettu ei ole mitään merkitystä? Vihaa minua, mutta älä kuseta itseäsi ajattelemalla, että menneisyyden voi pyyhkiä pois.

Ihan hyvääkin tämä on tosin tehnyt, on tullut analysoitua aika paljon omaa suhdettaan muihin ihmisiin. Olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, että kuinka ihmisistä oikein tulee ystäviä ja mikä heidät pitää ystävinä. Jos miettii vaikkapa satutettua ystävää, hän ei täytä samaa määritelmää minulle kuin muut ystäväni. Joskus kauan sitten täytti, mutta aika on muuttanut. Muiden kanssa olen luodannut syntyjä syviä ja käynyt läpi kaikenlaista, häntä en ole vuosiin edes tuntenut. Hän ei puhu, hän ei jaa. Joskus jaoimme kaiken, kauan sitten. Onko se syy, miksi hän on muuttunut minulle kovin ulkokohtaiseksi ihmisenä? Ystävä nimikkeeltään, muttei sisällöltään? Hän sanoi minulle heti aluksi, että en tainnut koskaan hänen ystävänsä ollakaan ja loukkaannuin. Nyt kun ajattelen, hän taisi olla oikeassa. En enää taida ollakaan. En ole tainnut olla moneen vuoteen. Miten minä olisin ystävä, jos minua ei päästetä sisään? Miten minä voisin olla hänelle ystävä, jos en ole tarpeeksi lähellä? Voiko tosiaan olla niin, että ystävyys perustuu siihen, miten syvä suhde meillä on heihin? Selittäisikö se sen, miksi joistakuista tulee niitä elintärkeitä ihmisiä joihin säilyy henkinen yhteys vaikka fyysinen kontakti katoaisi ja jotkut taas katoavat elämästä vaikka fyysisesti lähellä ovatkin?

Tällä pohdiskelulla ei sinänsä ole mitään tekemistä sitten taas satuttamisen kanssa. Ketään ei pitäisi tahallaan satuttaa, ei ystävää eikä vierasta. Mutta kaikkia tulee satutettua, niin ystäviä kuin vieraita. Ei se, riidelläänkö, vaan se, selvitäänkö. Se määrittelee suhteen tärkeyden ja voiman. Oikeastaan se, mitä olen paljon pohtinut on asennoituminen. Luin sitaatteja ja Margaret Atwood (synt. 18.11.1939) on sanonut, että ”Ennen kaikkea muuta haluan kieltäytyä olemasta uhri.”. Se on hienosti sanottu. Uhriksi voi joutua, mutta se, miten tilanteeseen suhtautuu, sanelee helposti sen miten selviämme vastoinkäymisistä. Valinta siitä, haluammeko valita uhrin roolin vai selviytyjän roolin. Minusta satutettu ystävä on tällä hetkellä itsepintaisesti uhri. Hän on vakuuttunut siitä, että vihaa minua, ei todennäköisesti edes pidä anteeksiantoa vaihtoehtona, haluaa että muutkin vihaavat minua ja tuomitsevat minut ihmisenä. Nyt tulee härski väite: uhrina on helpompaa olla. On paljon helpompaa tuudittautua uhrin asemaan, vaatia myötätuntoa ja samanmielisyyttä, kuohua vääryydestä ja hokea itselleen, kuinka kukaan voi tehdä minulle näin. Paljon helpompaa, kuin valita selviytyminen: todeta, että elämä ja ihmiset tuottavat meille jatkuvasti pettymyksiä ja on meistä itsestämme kiinni miten niistä selviämme. Katkerina uhreina vai viisastuneina voittajina. Jos joku kohtelee meitä paskamaisesti, on täysi oikeus olla surullinen, vihainen ja turhautunut. Jonkin aikaa. Sitten tulee se aika, kun täytyy niin sanotusti SNAP THE FUCK OUT OF IT. Oma elämänlaatu ei parane katkeruutta hautomalla tai esittämällä, että mikään ei hetkauta. Aito selviytyminen, mikäli sellaista haluaa (vaatiihan se kivuliasta henkistä kasvua), perustuu anteeksiantoon (itselleen, muille) ja eteen päin tarpomiseen. Mitään osaa itsestään tai tärkeitä ihmisiä, ei voi vain deletoida ilman, että se jarruttaa tai jopa pakittaa omaa henkistä kehitystä. Anteeksiantohan ei siis tarkoita sitä, että pitää kätellä ja olla taas kaverit, vaan sitä, että vaikkei koskaan näkisi toista ihmistä, antaa anteeksi tälle että tämä teki väärin ja itselleen, että joutui noloon/satuttavaan/loukkaavaan tilanteeseen: Koska syytämmehän me itseämmekin näistä: ”miksen tajunnut?”, ”miten olen voinut pitää ystävänä ihmistä, joka on kykenevä tekemään minulle noin?” jne. Itselle ja toiselle anteeksi antaminen kulkevat kai käsikädessä: kun antaa anteeksi että toinen teki väärin, ymmärtää, että ei itsekään olisi voinut tehdä mitään ja antaa itselleen anteeksi. Ja päin vastoin.

Paljon on pyörinyt mielessä tänä viikonloppuna, mutta kaiken kuohunnan jälkeen olo on suhteellisen rauhallinen, eikä lainkaan vihainen tai katkera. Elämä on kummallista ja siihen taitaa olla pakko vain sopeutua. Ehkä jo huomenna asiat taas etenevät valoisaan suuntaan?

Kinastelua ja sarjakuvia

2005-11-15T14:16:00.000+02:00

Miten nämä päivät hujahtaa näin nopeasti? Uskomatonta. Viikonloppuna tuli väännettyä vähän turhautumisitkua kotona. Purkamattomat laatikot, pöly, veto ja muu kyönä vain kävi ylitsepääsemättömäksi ja kinattiin miehen kanssa. Niin siis kyllä, me riitelemme myös. Sen lisäksi että me laulamme autossa yhteen ääneen kuin jotkut sarjakuvaperheen ihmiset ja tanssimme hyvän biisin tahtiin sohvalla, niin me myös riitelemme. Minusta riitely tai kovaääninen keskustelu joksi sitä itse nimitän, on normaalia. Tiedän itsestäni, että ellen saa purkaa välittömästi mielipahaa sanoiksi, se jää kytemään sisälle ja syövyttää kaiken tieltään. Kina siitä sitten tulee kun minä sanon samantien jos joku harmittaa ja sitten toisella onkin erilainen selviytymismalli ongelmille. Tässä tapauksessa miehen selviytymismalli on sellainen, että hän ei halua riidellä tai kinata. Itse asiassa, hän välttää viimeiseen asti sellaiseen tilanteeseen joutumista, joten jos hän on tyytymätön johonkin hän mielummin on sanomatta, kuin joutuu tilanteeseen joka saattaa kehkeytyä riidaksi. Vastaavasti jos minä nostan kissan pöydälle, hän vaikenee, ettei sanoisi jotain, joka saa minut suuttumaan. No tietenkin sitten kun minä olen nostanut kissan pöydälle ja toinen onkin vain hiljaa, suutun siitä, että toista ei kiinnosta ollenkaan että minusta tuntuu tältä... olenhan kuitenkin nainen... Toinen näkee, että kohta se nainen räjähtää ja yrittää pelastaa tilanteen lähtemällä pois siitä, ettei vain suututtaisi lisää... Mietitäänpä hetki! Eli nainen nostaa esiin asian joka häiritsee häntä ja mies ei sano mitään vaan pyrkii luikahtaa ulos tilanteesta!?! Jännä juttu, että saattaa tulla pieniä väärinkäsityksiä... Käytiin pitkä keskustelu aiheesta. Mies sanoi ettei yksinkertaisesti ole tottunut keskustelemaan tai puhumaan, että se on vaikeaa, sillä pelkää, että ei saa muotoiltua asiaa oikein, vaan suututtaa lisää. Selitin pitkään ja hartaasti, että sillä ei ole väliä miten kauan se kestää tai miten asian saa muotoiltua, kunhan tekee selväksi toiselle, että tämän huoli on otettu huomioon ja että siihen on tulossa vastakommentti. Kerroin, että minusta tuntuu hirveän pahalle jos kerron jotain ja toinen vaikuttaa asiaa kohtaan välinpitämättömältä. Ymmärrän kyllä miehen kulman asiaan, jos ei ole tottunut siihen, että tuntoja ja mielentiloja voi vapaasti vaihtaa toisen kanssa ilman, että se tarkoittaa riitelyä vaan keskustelua, ei ihme jos tilannetta yrittää vältellä.

On todella jännä huomata itsestään se, miten eri tavalla voi asioiden selvittämiseen suhtautua. Kun toinen on niin rakas, ei pysty tekemään pahasti väärin, koska ei halua satuttaa toista, vaan haluaa selvittää asiat kuten pitää. Eli niin kuten itse neuvoisi toiselle tai itselleen jälkiviisaana. Saatiin tilanne selvitettyä kovin hienosti ja taidettiin jotain ensi kertaa ajatellen oppiakin.

On tähän risujakin jo suhteeseen mahtunut, mutta oikeastaan rakastan niitäkin. Sillä se, että ollaan yhdessä niin vahvoja, että saadaan selvitettyä suuremmatkin kiistat, on minusta todella hyvä merkki. En ole vaiennut kuoliaaksi yhtään asiaa, en ole yrittänyt miellyttää vaan halunnut selvittää asiat, jotka muuten olisivat syövyttäneet mieltä ja jääneet vaivaamaan. Suurin osa asioistahan on sellaisia, että kun ne puhuu läpi, niitä ei enää myöhemmin edes muista, mutta jos ei puhu, ne kalvavat pitkään ja revitään jokaisessa samankaltaisessa tilanteessa esiin; ”sillonkin kerran kun sä” ja ”miksi sä aina”. Pöljää semmoinen.

Rahatilanne on tällä hetkellä aivan perseestä. Kaksi köyhää kirkonrottaa oikein, mutta kummasti se raha menettää merkitystään silloin kun on sellaista rikkautta kuin rakkaus riittävästi. Ei me mitään voida nyt ostaa, mutta onneks on riittämiin sitä sellaista, jota ei missään kaupassa edes myydä. Kukapa sitä leffaan haluaisi, jos voi käydä viemässä roskia ulos vihmovassa sateessa rakkaan kanssa? :)

Päivän läppä oli Sanoma Magazinesin Aku Ankka -tarjous, joka miehelle tuli. Mukana oli vain valmiiksi täytetty lahjatilauslappu, jossa entisen tyttöystävän nimi lahjan saajana. Ei muuta mahdollisuutta tilata lehti itselle tai muulle. Ehdotin miehelle, että hän soittaisi asiakaspalveluun ja tiedustelisi heiltä miksi ihmeessä hän haluaisi tilata Aku Ankan lahjaksi entiselle tyttöystävälleen, jonka luota on muuttanut pois? Vittuillakseen?

MEillä on Plussa-kortti

2005-11-08T15:40:00.000+02:00

Kävin yksi ilta Mikolla palauttamassa parit lainaleffat ja talsiessani pimeää katua pitkin totesin, että äkkiä sitä kyllä tottuu olemaan aina jonkun kanssa. Ennen oli niin luonnollista, että kotona ollaan yksin, matkat tehdään yksin ja ei sitä seuraa niin kaivannutkaan ja harvemmin pelotti. Nyt tuntui, että pieni matka olisi ollut jotenkin suurikin, kun syksyisessä sateenroiskinnassa taivalsi autioita teitä pitkin. Pimeät nurkat jotenkin pelottivat jotenkin enemmän ja kun tuli tyhjään kotiin, ei tehnyt mieli kävellä pimeässä vessasta sänkyyn, ettei hirviö puraise persauksesta.

Minusta on tullut läheisriippuvainen.

Äkkiä se käy. Vaikka tosin yhtä äkkiä kuin yksinäisyyteenkin tottuu. Mutta outoa huomata itsestään, miten monen vuoden itsenäinen elämä ja rutiini melko sulavasti muuttuu sellaiseksi me-hengeksi. Olisin voinut vannoa, että minulle tulee jonkin asteinen ahdistus oman ajan puutteesta tai siitä, että toinen on koko ajan vieressä. Mutta ei. Ei minkäänlaista. Ei vaikka nyt ollaan jopa saman katon alla. Asutaan yhdessä. Niin ei. Suurimman paskahalvauksen taisin saada yhteisestä Plussa-kortista. Se tuntui jotenkin paljon suuremmalta askeleelta kuin se, että jaetaan päivittäinen elämä yhdessä. Olla nyt samassa rekisterissä Keskon tietokannassa... Hui. Plussa-ahdistus tosin hellitti parissa tunnissa, eikä siitä sen enempää kuulunut.

Miten voi olla mahdollista, että paatunut ikisinkku vain plumpsahtaa tuosta noin parisuhde-elämään, ilman sen kummempia pähkäilyjä tai paniikkeja? Ehkä siksi, että koko hommaan lähteminen vaati täydellistä varmuutta siitä, että tämä on se ihminen jonka kanssa haluan olla. Muulta pohjalta ei olisi voinut lähteäkään. Joten ne kaikki epäilykset taisi tulla karistettua jo ennen kuin suhde alkoi. Siispä rakkautta. Se sen tekee. Vihje kaikille niille, jotka pohtivat tunteitaan tai niiden suuruutta: jos se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä, jos tuntuu että tässä se on, silloin se yleensä on Sitä Itseään.

Kuka tietää kestääkö onni ikuisesti. Puolet avioliitoista päättyy eroon, suhteet eivät kestä missään ikäryhmässä. Satutettu ystävä toivoo varmasti, että meille tulisi paskainen loppu. Koskaan ei voi tietää, vaikka nyt tuntuukin siltä, ettei mikään voi rikkoa tätä rakkautta. Se on sen mahdollisen ajan murhe, nyt olen vain kiitollinen ja nautin täysin rinnoin tästä onnesta, jonka elämä tielleni heitti. Niin kova hinta tästä onnesta on monesta suunnasta maksettu, että olis pare nauttiakin...

Läheisriippuvainen ja ylpeä siitä!

Säätäjä iskee

2005-11-02T14:38:00.000+02:00

Rikoin fysiikan lakeja. Olin ostamassa yllätystä miehelle ja koska itse niin loputtomasti vihaan jonottamista, päätin poistua tiskiltä kantaen käsissäni kaikkea sitä romua, jota olin kassista kassalle nostanut (lompakko maksamista varten, kalenteri varausnumeron luettelemista varten, hanskat, kaulaliina, käsilaukku sekä kahden sormen puristuksessa ajokortti, pankkikortti ja ostokuitti), jotta seuraava asiakas pääsisi ostoksille mahdollisimman ripeästi. Etsin kuumeisesti katseellani paikkaa, johon laskea tavarani, jotta saisin ne survottua käsilaukkuun, jonka vetoketjun olin jo raivokohtauksen partaalla aiemmin päivällä rikkonut, kun laukku ei mennyt kiinni oltuaan yksinkertaisesti liian täynnä kamaa. Laskin tavarat lähimmän tason, roskapöntön, päälle. Sen sellaisen umpimallisen (kuten bussipysäkeillä), jossa se reikä on sivussa, pienen kulman alla. Sain lähestulkoon kaiken takaisin laukkuun ja kun olin asettamassa ajokorttia lompakkoon, pankkikortti lipesi käsistäni ja teki fysiikan lakeja rikkovan voltin sentin raosta suoraan sukkana sisään roskikseen. Katsoin mykistyneenä roskista ja mutisin erinäisiä kirosanoja, edelleen ymmälläni siitä, että tapahtuiko tuo juuri vai ei. Yritin kurkistella roskikseen, mutta eihän sinne mitään näe. Katsoin hämmentyneenä ympärilleni ja punnitsin vaihtoehtojani. Voisin joko mennä ottamaan uuden vuoronumeron ja pyytää jonkun avaamaan roskiksen, mutta todennäköisesti se on ulkoistettu jollekin siivousfirmalle, joten olisin joutunut joka tapauksessa kuuntelemaan pitkää ”kyllä me haluttaisi auttaa, mut ei tässä nyt voi mitään” -puhetta. Huokaisin siis syvään, riisuin takkini, käärin hihani ja työnsin käteni sokkona roskikseen. Samalla kun toivoin, että olisin jostain saanut hevosille soveltuvat sivunäkösuojaläpät, ettei olisi tarvinnut nähdä kuinka ihmiset kohottelevat kulmiaan tempaukselleni, rukoilin myös, ettei kukaan luuserinakkari olisi nakannut roskikseen likaista neulaansa tai joku terhakka sauvakävelijä villakoiransa viimeisintä jätöstä avonaisessa hauska-koiranpaskapussissa. Ujutin kättäni syvemmälle roskikseen, siihen suuntaan, johon kortti mielestäni putosi ja yritin edetä varovasti, ettei se luiskahtaisi niin syvälle, ettei käteni ylettäisi enää siihen. Tunsin jo kortin sormissani, kun se luiskahti jälleen toiseen suuntaan. Tässä vaiheessa olin siis jo kyykistellyt käsi roskapöntössä julkisella paikalla useampia minuutteja. Kas kun kukaan ei tullut tuomaan minulle tyhjää limupulloaan säälistä. Lopulta sain otteen kortistani ja luikin ripeästi karkuun katsomatta ympärilleni. Just another day in paradise.

Patteri - keeps you going

2005-11-01T14:18:00.000+02:00

Pahus periköön patterit! Mitä iloa on pattereista, jos ne eivät toimi? Jos ne kurnuttavat yötä päivää ilmavaivojaan ja säännöllisestä suolihuuhtelusta huolimatta suostuvat lämpeämään hädintuskin haalean veden tasolle? Onhan se mukavaa, että joka ilta on yhteistä tekemistä: pattereiden ilmausta. Ikkunalaudan alla suhisee, ihana patteriliejun aromi leijailee kämpässä ja illan hämärtyessä kuuluu satunnaisia huutoja ”Auta! Tää vitun ruuvi lähti irti! Tuo rättejä! Kuuletkosä!?! Huhuu? Vittu APUA nyt! Istutko sä taas paskalla!?!?”.

Ei turhan aroille

2005-10-31T14:45:00.000+02:00

Kun kerroin, että olen epäonnistunut talviturkin kasvattamisessa, huijasin hieman. Turkin jäännöksiä kun löytyy kuitenkin tietyistä osista kehoa ja yleensä vieläpä sellaisista, joihin niitä ei todellakaan haluaisi. Kaikki mahdolliset konstit läpikäyneenä päätin, että nyt lähtee, sattu kuinka paljon tahansa. Marssin siis kauppaan ja ostin epilaattorin. Siis sen sellaisen vehkeen, jossa on useita pinsettimäisiä teriä, jotka nyppäisevät juurineen karvan. Koneen, josta suurin osa miehistä sen nähtyään todennäköisesti näkee kuumeessa painajaisia. Minä en ole koskaan ollut kovin pinsettiarka ihminen, joten ajattelin, että mahtaahan tuo sattua, mutta tuskin se ylitsepääsemätöntä on. Aloitin kokeilun sääristä. Sopivaan mittaan kasvatettu sänki odotti terhakkaana sillä aikaa kun kokosin masiinaa. Napsautin koneen päälle ja meinasin saada paskahalvauksen. Sohin äkkiä koneen kiinni ja tuijotin sitä murhaavasti. Montako desibeliä on mahdettu saada niin pieneen värkkiin? Laitoin television hieman lujemmalle ja napsautin koneen taas käyntiin, samalla rukoillen, että naapurit eivät luule minun heiluvan supermoottorijättidildon kanssa. Liikutin konetta varovasti nilkasta ylöspäin, kohti ensimmäistä kasvustoaluetta. Vetäydyin kolme kertaa, ennen kuin annoin mennä. Eikä se sattunut yhtään! Nipisteli pikkuisen, mutta olin kovin tyytyväinen, etten ollut vaivautunut laittamaan edes kiinni ”aloittelijaterää”, jossa on niitä nipistimiä vähemmän. Mitä turhaan, eihän tämä tunnu missään!!!

Seurailin tilannetta pari päivää ja sääret näyttivät vallan mainioilta. Pieni punoitus laski yössä ja sängen paskamainen kutitus puuttui kokonaan. Päätin viedä tiedeprojektini askelta pidemmälle. Vesirajalle. Eihän se nyt kovin paljon voi sattua, bikinirajan epilointi?

Wrong.

Tuskalliset muistot estävät minua menemään liiaksi yksityiskohtiin, sillä en halua elää tuota karmivaa hetkeä edes muistoissani uudelleen. Muutamaa opittua asiaa kuitenkin:
-se vasta-alkajien terä on hirveän hyödyllinen aroilla alueilla
-mukana tuleva jääpakkaus on ehkä maailman paras keksintö, nimimerkillä ”teetä keittäen jääpussi haarojen välissä”
-kipukynnys saattaa olla korkea, muttei loputon
-epiloijan on paras valmistautua henkisesti siihen rusahtavaan ääneen, joka kuuluu laitteesta kun se iskeytyy tiheämpään sänkialueeseen. Ääntä seuraa helvetillinen kipu, josta selviää vain ärisemällä ja sadattelemalla kovaan ääneen ja näin ollen pumppaamalla kipukynnystä nostavaa adrenaliinia verenkiertoon.

Lopputulos oli erittäin siisti ja pehmeä. Jos itseä ei satu häiritsemään se, että näyttää siltä kuin olisi ottanut aurinkoa siten, että kehosta kaikki muut osat, paitsi bikinien alaosan peittämä alue olisi ollut ilman aurinkorasvaa päiväntasaajalla koko päivän. Tai se, että seisoo mielummin syntymäpäiväkutsuilla, koska istuminen on ”hieman ikävää”.

Nyt odotan mielenkiinnolla pyyhkiikö aika tuskalliset muistot siinä vaiheessa kun sänki alkaa jälleen ilmaantumaan, vai jäikö epilointi yhdeksi extremeimmistä kokeiluistani. Vaakakupissa painavat sitten tuska versus tuska. Tuskaa on höyläillä ja kutista, mutta myös kärsiä 2,5 h epilointia kerran kahdessa viikossa. Kumpikaan ei kuulosta houkuttelevalta. Ei ole helppoa olla nainen ei.

Radiokyselyjä ja erinomaisia ostoksia

2005-10-27T10:25:00.000+03:00

Duunikaveri oli jättänyt autoon kanavaksi Kissin. Olin jo vaihtamassa kanavaa paremmalle, kun juontajat alkoivat hehkuttamaan nettikyselystä: Ovatko kavereiden exät vapaata riistaa? Jos olisin juonut juuri jotain, olisi se mennyt ymmärrettävistä syistä väärään kurkkuun. Jätin kanavan päälle ja kuuntelin soittajien ja vastanneiden kommentteja aiheesta. Yleisin oli tietenkin, että ei, ei missään nimessä, ei. Se tuntuu riittävän useimmille perusteeksi. Joukossa oli kuitenkin niitäkin, joiden mielestä maailmasta loppuisivat ihmiset jos kukaan ei saisi olla toisten exien kanssa ja niitä, joiden mielestä ihmisillä ei ole oikeutta sanella toisilleen kenestä kukakin saa pitää ja kenestä ei. Tuli myös erittäin järkeviä kommentteja, kuten että kun asuu pienessä kylässä, ei olisi ketään kenen kanssa seurustella, jos tuota sääntöä noudattaisi. Monet puhuivat siitä, että asia on ok, mikäli se on kaikille osapuolille ok. Mukaan mahtui myös niitä, joiden mielestä niin ei saa tehdä, mutta jotka ovat olleet naimisissa 20 vuotta ystävänsä entisen poikaystävän kanssa.

Minun mielestäni kaverien exät eivät ole vapaata riistaa. Heitä ei lähdetä ”saalistamaan”, se on kunnioitusta ystävää kohtaan. Harmi vain, että rakkaudessa kauniit periaatteet eivät päde. Ei voi päättää rakastua miespuoliseen ystävään, vaikka tämä olisi kuinka kiva ja mukava. Ei voi päättää olla rakastumatta juopporenttuun, vaikka tietää ettei siitä tule kuin ongelmia. Sydäntä ei voi käskeä, sen puolesta ei voi päättää. Onko se oikein ystävää kohtaan? Ei. Voiko rakastumista estää? Ei.

No mutta, enköhän ole tehnyt pointtini jo ajat sitten selväksi.

Huomasin tänään paleltuani monta päivää, että kyllä kai niillä talvivaatteilla on sittenkin jokin merkitys... Ei nimittäin paleltanut ollenkaan kun veti kunnon rotsin niskaan. Hienoa! Ostin eilen aivan liikaa tavaraa, mutta myös ensimmäiset oikeat talvikengät sitten lapsuuden. Sellaiset, joissa on oikein karvavuori. Jännittävää. Miltähän mahtaa tuntua lampsiminen kun varpaat eivät ole jäässä? Ehdottomasti paras ostos oli kuitenkin Diana Gabaldonin iiiiiiihanan kirjasarjan viimeinen osa: Syysrummut. Kyllä, se löytyy nyt sitten kirjahyllystäni. Käyn tänään sen kimppuun ja sitten se on vapaata riistaa ensimmäiselle ilmoittautuneelle lainaajalle. Kuinka Jamien käy? Miten ihmeessä hän päätyy takaisin Skotlantiin haudattavaksi? Tuleeko tytär nykyajasta menneisyydessä käymään? Kestääkö Clairen keho enää yhtään aikamatkaa? JES!!!! Can’t wait! :)

Ai niin, sen Kissin kyselyn tulos:
KYLLÄ, vapaata riistaa 52%
EI, ei vapaata riistaa 48%

Älköön kukaan vetäköön tästä johtopäätöksiä, sillä vastaajina ovat todennäköisesti murrosikäiset, jotka tunnetusti jakavat kaikki kumppaninsa tuolla ajanjaksolla, jona suhteet eivät kestä. Aikuisenahan avioliitoillakin on sentään 50-50 mahdollisuus kestää, joten silloin ei tietenkään enää saa venkoilla ja seurata sydäntään. Rajansa kaikella.

Rakkaus turkispakkauksessa

2005-10-26T11:40:00.000+03:00

No maar se on taas talvi tullut. Kämpässä upouusi sisälämpömittari kilkattaa neljäätoista astetta. Siellä melkein hengitys huuruaa ja tukka hulmuaa tuulessa. On se niin hianoa asua modernissa asunnossa. Musta on tullut vallan koiranketale, normaalioloissa kuono on kylmä ja märkä. Oi niitä aikoja, kun se oli lämmin ja kuiva. Siihen menee taas se puolisen vuotta ennen kuin käännyn jälleen ihmiseksi. Turkkia olen yrittänyt kasvattaa, mutta sinne se meni, umpisuolen ja vilkkuluomen kanssa evoluutioon, perkele.

Aamulla heräsin ja kurkistin arktisen ilmaston tilaa peiton alta. Ei ollut hyvä, menin takaisin ja käperryin hieman tiukemmin miehen kainaloon. Oikein rinnassa sykähti kun kuuntelin sen aamu-unista tuhinaa: missään en mielummin olisi kuin juuri tämän ihmisen vierellä. Unissaan likisti minut vielä lähemmäksi, enkä voinut olla hymyilemättä. Niin se aina tekee, eikä muista aamulla mitään.

Pohdintoja

2005-10-21T14:56:00.000+03:00

Kävi kuten olin hieman odottanutkin, ystävä, jota satutin on käynyt täällä kommentoimassa. Arvelinkin, että uteliaisuus voittaa: haluaa tietää vaikkei haluakaan. Tästä syystä en kai ole juurikaan päivittänyt. On vaikea raakata tekstiä siihen muotoon, että se ei liiemmälti hieroisi suolaa haavoihin. Juu juu, eihän ole minun vastuullani jos joku haluaa lukea muttei pidä sisällöstä. Mutta on se silti vähän. Olisi aika paksua kerskua jostain hekumallisista seksisessioista, tietäen, että toisen entinen kävisi niistä lukemassa ja saisi raivoveritulpan. Pitäisi löytää linja siitä, että voi kertoa mitä oikeasti kuuluu, mutta jättää kertomatta ”liikaa tietoa” sisältävät asiat.

Olen nähnyt unta tästä ystävästä viime aikoina. Yleensä unessa istumme samassa huoneessa, vahingossa samaan paikkaan päätyneenä ja tunnelma on pingottunut, mutta rauhallisen hämmentynyt. Hän ei ole vihainen, hän on sanaton. Ja minä myös. Yleensä katsomme toisiamme silmiin ja yritän miettiä onko maailmassa sellaisia sanoja, jotka voisin sanoa. Yleensä kuulen unessa sekä hänen, että omat ajatukseni. Hän ajattelee, ettei halua puhua minulle, ei halua antaa anteeksi, mutta sydämessään ei kuitenkaan vihaa vaan on vain... sanaton. Sillä hänkään ei keksi mitään, mikä voisi tilannetta viedä mihinkään muuhun kuin tähän mykkään sanattomuuteen. Viimeksi eilen näin tuon unen. Heräsin surullisena, sillä eihän se rakkaus mihinkään häviä, rakkaus ystävää kohtaan. Sitä tietää satuttaneensa ja tietää ettei mikään palaa ennalleen. Ei tosin ystävyydessä muutenkaan, se muuntuu jokaisesta myötä- ja vastoinkäymisestä. Tuli voimaton olo. Tietää, että juu juu, oma vikahan se on, mitäs meni rakastumaan väärään ihmiseen. Ja samalla toivoo, että jossain vaiheessa löytyisi joku muukin perspektiivi kuin paheksunta ja syyttely.

Yritin miettiä miten riitoja on selvitelty ystävien kesken aiemmin. Yleensähän joku loukkaa jotakuta toista ja sitten ollaan mykkäkoulussa, kunnes jotain sellaista tapahtuu joka vie taas yhteen. Pienemmissä tilanteissa riittää yleensä anteeksipyyntö ja sovittelevan käden ojennus. Isommissa... en tiedä. Jotenkin tuntuu siltä, että vaikka itse haluaisi jotenkin hyvittää ja korjata tilannetta, se ei välttämättä ole mahdollista. Kun ei tiedä mitä toisen päässä liikkuu, muuten kuin toivotuksia helvetin tulessa kärventymisestä, on vähän vaikea arvioida miten muuten voisi tilannetta parantaa kuin pysymällä poissa tieltä. Poissa silmistä, poissa mielestä? Ei se vain sitä omaa rakkautta vähennä yhtään, ystävillä on aina paikka sydämessä vaikka niitä ei näkisi ja olisi minkälaisissa riidoissa tahansa.

Hirmuisen surullista kaikin puolin.

Tekisinkö toisin jos voisin mennä ajassa taakse päin? En.

Todellinen ystävä

2005-10-11T15:24:00.000+03:00

Walter Winchell: Todellinen ystävä on se, joka kävelee sisään silloin kun muu maailma kävelee ulos.

Hienosti sanottu. On tullut pohdittua viime aikoina kyseistä ilmiötä ja sitä, kuinka ihmiset osaavat joskus yllättää. Niin positiivisesti kuin negatiivisestikin.

Keep on rockin’!

2005-09-26T12:41:00.000+03:00

Omituista kyllä, täytyy myöntää, että ihanaa kun on maanantai! Lähinnä siksi, että se tarkoittaa viikonlopun pakkodokausputken olevan ohi. Ei että tylsää olisi ollut, ehei, oli tosi hauskaa: drinksuja, tanssia, uusia ihmisiä ja vaikka mitä. Oli niin luksusta nukkua pitkään ja sitten pohdiskella vain, että jaksaisko tehdä ruokaa vai hakisiko sitä. Ihanan pieniä valintoja :) Mies aneli, että tekisin aamupalan, joten syötiin sitten hirveä läjä pastaa aamiaiseksi. Meitsin logiikka: muuten joutuu tekemään sekä aamupalan, että lounaan, joten kun ne yhdistää, voi lojua kauemmin sängyssä! Melkein Einstein... Oli niin ihanan kiireetöntä kun ei tarvinnut stressata yhtään mitään. Tein ruokaa lauleskellen ja mies liittyi musikaaliin kun se tuli pilkkomaan sipuleita. Minähän kun en sipulia pilko, silmät vuotaa vuoden jos alan niiden kanssa räpeltämään. Pienenä oli äidin kanssa keittiössä keltaiset uimalasit päässä, toivoen, että se auttaisi. Ei auttanut. Sitten silmiä kirvelsi ja lasit oli huurussa ruokahöyryistä, eli sattui eikä nähnyt eteensä senkään vertaa. Äidillä on varmaan ollut hauskaa sitä showta seuraillessa... Onneksi oltiin ruokaa laitettaessa ihan kahdestaan miehen kanssa, muuten olisi valkotakkiset sedät tullut hakemaan meidät pois kun toinen moshaa rokkia laulaen kauha kädessä ja toinen soittaa ilmakitaraa sipulisella veitsellä... Ei me ihan terveitä olla, mutta helvetin hauskaa meillä on :D

Sunnuntaina käytiin Sonjalla kylässä ja sai vähän kutitella kummityttöä. Tarkoitus oli pestä ja vahata auto, ennen kuin se kuuluisa talvi tulee, mutta lopulta venyi niin pitkälle, että vahaus jäi tekemättä. Tosi tyypillistä, mutta eipä oikein mitään muutakaan saatu aikaiseksi viikonloppuna ja hyvä niin. Tulipahan otettua edes pikkuisen rennosti.

Tämän päivän ahdistus: radiosta tulee joulumainoksia. Miksi? Miksi radiosta tulee syyskuussa joulumainoksia!?!? Minä en ole vielä henkisesti valmistautunut luopumaan edes kesästä ja nyt sitten skipataan syksy ja loikataan suoraan jouluun? Mitähä? Give me a fucking break!

Onko ihan pakko juoda joka viikonloppu?

2005-09-22T14:09:00.000+03:00

Viikonloppu häämöttää jälleen. Millään ei jaksaisi taas dokata, mutta pakko se on kun bileitä on taas joka päivälle. Viime viikonloppuna hiukan heikohkossa olossa tuli mentyä isoisän synttäreille, kun edellisenä iltana juhlittiin Sonjan miehen synttäreitä ja niiden lapsen ristiäisiä. Hyvät bileet ja Sonjan ekat kännit sitten raskautta edeltävän ajan. Yleensähän tuoreet mammat konttaa oksennellen kahden bissen jälkeen, mutta meidän sissi veti enemmän kuin kaikki muut ja pakotti vielä neljältä nukkumaan yrittäjät jatkamaan. Kunnioitettava suoritus etten sanoisi.

Pientä stressintynkää olisi havaittavissa. Duuni vetää pinnaa kireälle ja muutokset ihmissuhteissa ei ole helppoja nekään. On raivostuttavaa joutua miettimään koko ajan, että kehen voi ottaa yhteyttä, kehen ei ja kuinka ja miksi ja ääh. Ja kuulla kiertokautta erinäisiä ”kypsiä” kommentteja erinäisistä asioista ja ihmisistä. Osaan ei voi muuta todeta, kuin että itsekkäät ihmiset ovat itsekkäitä ihmisiä vaikka voissa paistaisi ja että ne eivät muuksi koskaan muutu. En ymmärrä miksi minäminäminä-toimintamalli jaksaa enää vituttaa mua, kun siihen luulisi jo olevan niin tottunut, että näin tietyt ihmiset toimii ja niin se vain menee. Hemmoteltuja itsekkäitä paskoja. Tavallaan aika surullista, joten ei voi olla edes kauhean vihainen.

Josta tulivat taas mieleen kädettömät sunnuntaiautoilijat, jotka saavat päähänsä lähteä arkipäivänä ajelulle. Seisoin valoissa ja ihmettelin, kun viereiselle kaistalle kiemurteli töksähdellen auto, joka ei sitten jarruttanutkaan, vaan jatkoi kiemuraista mummovauhtiaan yli risteyksen ja ylitti kolme kaistaa päästäkseen laitimmaiselta kääntyvälle kaistalle. Lähdin valoista rivakasti, että ehtisin näkemään, että onko siellä joku kännissä vai vain kusta päässä. Ei kumpaakaan. Aivot ne vain oli tädiltä jääneet kotiin, tai ajokortti tilattu Kuponkiuutisista. Noin viisikymppinen harmaahiirulainen istui pullonpohjalasit tiukasti päässä viiden sentin etäisyydellä ohjauspyörästä ja pää oli varmuuden vuoksi melkein tuulilasissa kiinni. Kädet tietenkin ratissa kuin oravalla. Melkein kuulin sen pienen hermostuneen kielen naksauttelun. Siis mitä helvettiä? Kannattaako lähteä liikenteeseen, jos ei uskalla edes istua penkissä niin että näkisi A peileihin, B sivuille ja C liikennevaloihin!?! Jos olisin poliisi, olisin ottanut kortin pois ja sanonut, että ei tartte enää ajella, täti kun on selvästi sitä sorttia joka aiheuttaa kolareita pysäyttämällä auton alkuillan liikennevirrassa moottoritien ramppikaistalle, koska ”Siellä ei ole vapaata tilaa, minä odotan nyt tässä, että sieltä ei tulisi ketään”. Ei, ei, ei. Sieltä tulee aina joku, siihen ei jumalauta pysähdytä, ellei oikeanpuoleista kaistaa aja peränokkaa kilometrin rekkakolonna! Muussa tapauksessa joko löysätään kaasua, tai painetaan sitä enemmän. Se on hirmu helppoa: katsoo sinne vasemmalle ja näkee kulkeeko kaistaa ajava auto kovempaa kuin sinä vai hiljempaa. Sen mukaan sitten käytellään kaasua. Ja ei, ei käännetä sitä rattia pään mukana! Tumpelot.

Oltiin miehen kanssa sovittu, että tänään lähdetään merelle. Nyt se on kuitenkin flunssassa, mutta yrittää vakuuttaa, että pärjää kyllä jos laittaa tarpeeksi vaatetta päälle. Lupasin tehdä terveystarkastuksen herralle kun tulen, että onko lähtökunnossa vai ei. Toiveikkaana ilmoitti pesevänsä nyt pyykkejä, että on sitten hoidettu jos hän ”saa” lähteä :) Miten sitä voisi kieltääkään, aikuista miestä... varsinkin kun itsekin haluan lähteä, enkä osaa kieltää siltä mitään kun se vain katsookin muhun. Heikko on nainen rakkauden edessä ;)

Illalla tiedossa paikallisolutta Markuksen kanssa, nam! Saa nähdä yrittääkö rakas jaksaa raahautua mukaan vai pitääkö se pakottaa vuodelepoon.

Elämä on

2005-09-19T16:30:00.000+03:00

Kauhia miten monta kuukautta on vierähtänyt... Ensin ei ehtinyt kirjoittaa, sitten ei huvittanut kirjoittaa, sitten ei ollut mitään kirjoitettavaa ja kun lopulta tuli jotain kirjoitettavaa, siitä ei voinut kirjoittaa. Kun sitten taas olisi voinut kirjoittaa, ei pystynyt, kun oli liian kiire ripotella tuhkaa otsalle. Nyt tuntuu, että ehtii, huvittaa ja on jopa kirjoitettavaa. Phuuh.

Aika paljon on ehtinyt tapahtumaan. Ehkä päällimmäisenä se, että olen rakastunut. Löysin ison ihanan käsittämättömän taianomaisen ja äärettömän luonnolliselta tuntuvan rakkauden. Tai no, en minä sitä löytänyt, se hyökkäsi salakavalasti kimppuun pahimmasta mahdollisesta suunnasta ja vaikka kuinka vikisin, se vei mukanaan. Koska elämä ei koskaan ole yksinkertaista tai helppoa, vaan aina pitää opetella joku läksy näköjään, tietysti tämäkin oli tehty kiitettävän hankalaksi. Tämän vuoden läksy on selkeästi ollut hyvinkin kouriintuntuva väriharjoittelu, eli sen oppiminen, että maailma ei ole mustavalkoinen tai ehdoton, vaan että se on loputon sateenkaari harmaan eri sävyjä ja että elämässä ei ole yksinkertaisia ratkaisuja tai mahdollista valita pelkästään hyvän ja huonon välillä.

Menin siis rikkomaan naisten kirjoittamattomien sääntöjen yhtä pykälää, joka sanoo:
kaverin entisiin, nykyisiin tai tuleviin ei kosketa. Tai kuten jotkut sen sanovat: exien kavereihin tai kavereiden exiin ei kosketa. Sama sääntö, eri rajaukset. Sääntö, jonka pyhyyteen itse kukin on elämänsä varrella vannonut, samalla kun kyyneleet poskella halvasta valkoviinistä humaltuneena sopertaa, että sä oot mun paras kaveri ja että miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyy. Niinhän sitä luulisi tai toivoisi. Kun tarkemmin ajattelee niin huomaa, että asiat eivät edes silloin aikoinaan olleet niin mustavalkoisia tai toimineet kuten kännipäissä teininä vannottiin. Rakastuin siis ystäväni entiseen kumppaniin.

Ovatkohan naiset sitoutuneet sääntöihin joita eivät kuitenkaan pysty noudattamaan? Miehillä näitä sääntöjä on keskenään vähemmän, joka on helpompaa, mutta toisaalta yhteisillä pelisäännöillä on kuitenkin mahdollista luoda syvempiä ihmissuhteita. Ehkä nämä naisten väliset pelisäännöt ovatkin juuri sitä varten, että voimme luottaa toisiimme niin paljon, että pystymme jakamaan synkimmät hetkemme toistemme kanssa, ilman pelkoa siitä, että meidän salaisuutemme vuotavat ulkopuolisille. Mitä tekemistä entisillä miehillä ja heidän koskemattomuudellaan tämän kanssa sitten on? Luultavasti asia on kuten aina niin viisas Ilona on joskus sanonut, että entisellä kumppanilla on meistä sellaista tietoa ja kokemusta, jota emme halua ystävällemme antaa. Siitä nyt puhumattakaan, että joudumme mielestämme silloin arvostelutilanteeseen: entinen miehemme tekee arviota siitä kumpi on parempi, me vai ystävämme. Vaikka todellisuudessa niin ei tapahdu. Ja kylmä tosiasia, jonka jokainen jätetty tai eronnut tietää: ei meitä oteta mukaan uuteen suhteeseen, me unohdumme, jäämme kokemusarkistoon, mutta olemme poissa aktiivisesta ajatusmaailmasta. Suhteissa edelliset kumppanit muutenkin sivuutetaan lähinnä demografisilla tekijöillä: minkä ikäinen, missä asui jne. Harva kertoo, tai edes haluaa tietää hiustenväriä enempää entisistä naisista, tulisi turhaan vertailtua itseään heihin. Jonka takia tällaisessa tapauksessa luultavasti myös sitä heti oletamme. Vaikka eihän meitä ”valita” vertailun perusteella. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa, jotkut toisilleen sopivampia kuin toiset, eikä siihen pysty itse vaikuttamaan juurikaan. Jos ei ole tällaisena sopiva, jollekin muulle on ja sellaisessa suhteessa pitääkin olla: jossa on juuri sopiva toiselle ja toinen juuri sopiva sinulle. Kaikki muu on elämän tuhlaamista.

Tämä kyseinen sääntö jakaa mielipiteet melko suoraan kahtia miesten ja naisten välillä. Miesten mielestä asia on harmillinen, mutta ei maailmaa kaatava ja he jaksavat ihmetellä, että eivätkö kaikki ole jonkun entisiä? Mitä väliä siis sillä, että jos toisella ei toiminut ja toisella toimii? Naiset reagoivat tunteella: ei käy. Sellainen on väärin. Silmäterät laajenevat, hengitys tihenee ja kurkusta kuuluu kauhistuksen hengenvetoja: ”eihän se ole kivaa!”. No kidding... Tietäähän sen itse... jos minulle olisi käynyt niin kun erosin Jonaksesta, päitä olisi putoillut ja sillä määrällä pyhää vihaa olisi pyörittänyt energialaitoksia vuoden verran. Lähtöoletus kun on se, että jos itse rakastaa toista ja haluaisi tämän takaisin, ei siedä antaa häntä kenellekään. Ei sille pikkupissikselle jonka nimeä ei edes tiedä, jota exä kävi painamassa ensimmäisenä eron jälkeen eikä TODELLAKAAN ystävälle. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin ei voisi vähempää kiinnostaa ketä exä käy painamassa. Jos nyt ei mutsia kuitenkaan, mutta muutoin ei väliä. Jos ystävä löytäisi onnen, mikäs siinä, kun itse nyt tietää, että oli niin väärä pari niin väärä pari kuin olla ja voi. Oikea juuri silloin, mutta että ihminen voikin huijata itsensä ihastuneeksi ja selittää itselleen, että on ihan normaalia ettei seksi nappaa toisen kanssa ja että on ihan ok vaikka ei tunnekkaan enää oloaan onnelliseksi vaan että suhde on rutiinia, arkista pakertamista, josta on romantiikka ja rakkaus kaukana. Nyt näkee sen, että ei edes elänyt, oli vain. Koska oli väärän ihmisen kanssa. Tosin en tiedä rakastiko ystäväni enää tätä miestä tai olisiko edes huolinut takaisin.

Järki ja tunne eivät ole toisensa vastakohtia ja siksi tilanne onkin ollut todella hankala. Sekä järjellä ja tunteella ajateltuna on tuntunut sekä siltä, että on huutava vääryys rakastua ystävän entiseen poikaystävään ja siltä, että onko se nyt oikeasti maailman suurin rikos? Epäreilua ja inhottavaa ystävälle? Kyllä. Paskamaista, koska se tapahtuu melko pian eron jälkeen? Kyllä. Mutta elämä on. Kiemurtelin pitkään omantunnontuskissani edes ajatuksesta ja hoin itselleni, että niin ei saa tehdä, niin ei tehdä. Tuntui kuitenkin kuin olisi ollut vesiliukumäessä: turha siinä on räpiköidä, sillä vaikka kuinka huitoo ja päättää, että ei voi laskea sitä mäkeä, on jo liukumassa ja vauhti vain kiihtyy, vaikka mitä tekisi. Kun tuhkan ripottelu ja muut katumusharjoitukset oli suoritettu pitkän kaavan mukaan ja oh boy minä sen taidon osaan, totesin lopulta, että tunteita ei voi komentaa. Samalla tavalla kun ei voi rakastua kivaan kundiin vaikka se on kuinka ihana ja hauska, itseään ei voi pakottaa rakastumaan. Ei myöskään voi pakottaa itseään olemaan rakastumatta. Sydän tekee valintansa, eikäs sitä voi huijata. En osaa edes sanoin muotoilla kuinka pahoillani olen siitä, että ystäväni joutui tulilinjalle. On riittävän hirveää erota ja menettää kumppani, paras ystävä, mutta että menettää vielä ystävän siinä kaupan päälle... Miksi sitä sitten antaa sydämen viedä? Koska ei ole vaihtoehtoja? Koska ei ole varaa ottaa sitä riskiä, että kääntää selkänsä rakkaudelle, jotta ystävällä olisi helpompaa olla? Jos luopuu rakkaudesta ystävän takia, pystyykö enää kuitenkaan olemaan ystävä? Lämmittääkö ystävä vanhana kiikkustuolissa? Paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia.

Mikä tilanne siis nyt on? Luonnollisesti ystäväni tai hyvinkin mahdollisesti entinen ystäväni on minulle vihainen, emmekä ole missään väleissä. Osa ystävistäni on myös luonnollisesti ystävän puolella, sillä hän on ”uhri” ja minä ”syyllinen” ja tietenkin ”uhria” täytyy tukea, joten olen boikotissa eräiden ihmisten taholta aikaa x. Joka oli odotettavissa ja kuuluu naisten kirjoittamattoman kriisisäännöstön peruspykäliin, joita on pakko kunnioittaa. Boikotti kestää ehkä kuukauden, ehkä vuoden, ehkä ikuisesti. En tiedä. Rankkaa, että onneni hinta on niin kova, mutta en valita. Aikuinen ihminen kestää tekojensa seuraukset. Kipeää tekee toki, ihan saatanasti, mutten silti kadu. Tämä ei ollut mikään hairahdus tai erehdys (ironista kyllä, silloin se olisi jopa luultavasti ollut selvitettävissä jos olisin käynyt kiksauttamassa tuota exää ja sitten nöyristellen pyytänyt anteeksi erehtyväisyyttäni...), joten en voi sitä katua. Voin vain olla pahoillani, että sydämeni valitsi näin. Kuulostaa ehkä vähän yksioikoiselta, mutta olen vatvonut tätä nyt niin kauan, eikä lopputulema muutu miksikään.

Plus että olen ihan saatanan onnellinen.

En millään muotoa olisi halunnut joutua sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun valitsemaan ystävän/ystävien ja miehen välillä. Enkä todellakaan tahallani olisi sellaiseen lähtenyt. Jossa kerrankin onnen löydettyäni ystäväni eivät voi olla edes onnellisia puolestani, vaan hämmentyneitä ja loukattuja, koska olen heidät pettänyt teoillani. Ystävyys on kummallinen asia. Erityisesti se, miten itsestäänselvä ja oletusrikas ympäristö se on. Ihmisistä, jotka on tuntenut pitkäänkin, löytyy uusia puolia. Jotkut positiivisesti yllättäviä, jotkut sellaisia, ettei toisen uskoisi sellaiseen ikinä kykenevän. Sitä aina ajattelee, että ystävät ovat sitä varten, että tuetaan toista, jaetaan ilot ja surut, kannustetaan ja annetaan rakentavaa palautetta... vaikka eihän mikään näistä tule itsestään. Ystävyys on vain niin lujaa, kuin me sen haluamme olevan. Ei ole sellaista ystävyyttä, jota ei jossain vaiheessa koeteltaisi. Harvassa on myös sellainen ystävyys, joka ei olisi korjattavissa melkein minkä hyvänsä jäljiltä. Kysymys on tahtotilasta. Kuten aika monessa asiassa.

Että ylläripylläri, meitsi on taas ollut mukana luomassa tosielämän saippuasarjan henkeäsalpaavia hetkiä! Mitä uutta?

Ai niin, ei kannata koskaan sanoa ei koskaan... elämä heittää sen suoraan päin naamaa, yhtä varmasti kuin Suomessa sataa kesällä. Olen asentanut aivoihin suodattimen, joka karsii kaikki ”Mä en koskaan...” alkuiset lauseet pois.

No shit Sherlock?

2005-06-30T14:35:00.000+03:00

You need love.
You are a pretty normal, well-rounded person
that just craves that fairy tale love where you
will be swept off your feet and live happily
ever after. Chances are that you fantasize or
dream about it so much that you either see all
the guys/girls as unromantic or you tell
yourself that anyone could be your soulmate.
You long to have someone by your side and you
want to give back on the romance part too, not
just give.

What Do You Need in Your Life? [dark pics]
brought to you by Quizilla

naamioiden takaa

Kesäkiirusta

2005-06-22T11:24:00.000+03:00

On vähän kiirettä pitänyt :) Mahtavia päiviä etten sanoisi. Viime viikolla kyläilin useampaankin otteeseen Sonjalla. Näin Oonaakin, joka sporttimammana dumppasi lapset meille hoitoon ja lähti urheilemaan. Sonja lykkäsi sen kääpiön mun syliin ja olin vähintään kauhuissani. Ei enää kauan ja mun täytyy ihan aikuisten oikeasti uskaltaa käsitellä Sonjan vauvaa. Hui. Kuten Oona asian totesi, treenaat kato tällä, josta ei tartte pelätä jos menee rikki... sairas huumorintaju ;) No ensin siis istuin sohvalla paskajäykkänä nyytti sylissäni. Nehän aina alkavat itkemään kun pääsevät mun syliin. Aluksi meni ihan hyvin, sitten vauva alkoi kitisemään vähän kun sillä oli hikka ja yritin uikuttaa Sonjaa apuun, mutta se pirulainen oli keittiössä eikä ollut moksiskaan mun avunpyynnöistä. Oli siis pakko selvitä yksin. Silittelin vauvan massua ja ei se sitten enää kitissytkään! Hikka meni pois. Siinä se oli sitten ihan rauhassa ja tunnin päästä osasin jo pitää sitä ihan hyvin. Kun ruoka oli valmista, nostin vauvelin omaan koppaansa ja minä kun pelkään kuollakseni aina sitä, että niiden niskat katkeaa. En ole koskaan joutunut nostamaan vauvaa niin, että olen yksin vastussa sen niskasta. Sonja tarjoutui auttamaan, mutta päätin, että pakkohan tämä on osata, minä itte! Ja ihan hyvin se meni. Ei vauva tosin istuimessaan jaksanut olla, joten söin sitten beibi kainalossa ja tuli jo melkein pro olo, kun ei enää pelottanut nostella sitä olalle. Tietysti sitten viime metreillä menin puhumaan puhelimessa ja vauva jäi Sonjalle, joten kun Oona tuli takaisin, näytti etten olisi koko vauvaan koskenutkaan. Teki mieli hyppiä ja huutaa, että Minä! Minä hoidin sitä koko ajan! Syötinkin! Yritin röyhtäisyttää, mutta se vain kuolasi mun päälle! Minä hoidin sinun lasta ja se on vieläkin hengissä! :) Se olisi tosin ollut sitten varmaan vähän turhan innokasta jipotusta, joten päätin olla ”leveilemättä” siitä, että selvisin vauvanhoidosta puolitoista tuntia valvonnan alla... Se kun ei kai ole kovin suuri saavutus. Oon aina luullut, että tulen toimeen vain tyttölasten kansa, mutta Oonan muksut on todistanut sen vääräksi. Isompi muistaa jopa mun nimen, joka on mun mielestä aivan käsittämätöntä. Enkä voi väittää, ettenkö olisi aivan helvetin imarreltu. Tiedän tosin, että taannoiset autotaloleikit taisivat pistää minut ikuisesti siihen OK-mimmit kategoriaan sen elämässä :) Ilmeisesti pikkumiehet ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin isot: syötä ne, leiki niiden kanssa ja olet hyväksytty. Tytöille pitää todistaa olevansa seuran arvoinen, pojat hyväksyy jos olet rento etkä pihtaa autoissa :)

Kun lapset oli sillä kertaa lähteneet, satuin katsomaan Sonjan keittiön pöydälle, johon oltiin levitelty tärkeitä papereita sitä varten, että saataisiin yksi juttu tehtyä ennen kuin sen mies tulee kotiin. Noh, siinä tärkeimmässä paperissa oli sitten nimikirjoitusten lisäksi epäilyttävää sotkua ja kylmän hiki alkoi pukkaamaan kun tajusin, että Oonan vanhempi lapsi oli sitten käynyt lisäämässä siihen kuulakärkikynällä pari nimmaria... Hyvin isoa nimmaria. Tuijotettiin sitä tyttöjen kanssa ja kaikkien silmissä näkyi sama asia: mitähän Sonjan mies sanoo kun se tulee kotiin... Oikeastaan tilanne oli sellainen, että alkoi jo naurattamaan. Okei, sehän on vain paperia, mutta silti. Ehdotin, että siihen voisi laittaa pahoittelevan post-it -lapun mukaan, jossa lukisi pahoittelu ja selitys siitä, että lapsia kun ei aina voi ehtiä vahtimaan riittävän tarkasti...

Toissapäivänä käytiin Ilonan kanssa siiderillä ja oikein harmitti että oli autolla, koska toinenkin olisi maistunut vallan mainiosti. Onneksi kohta on juhannus, voi litkiä siideriä just niin paljon kuin huvittaa! Eilen istuin äidillä juoruilemassa puolilleöin asti ja selailtiin vanhoja piirustuksia ja kirjoituksia. Menin siis taas aivan auttamattoman myöhään nukkumaan... Aamulla tuntuu, että joku olisi ripustanut betoniporsaan kaulaan, niin hankala on nousta ylös. Ei se kuusi tuntia riitä, tiedän! Mutta kun ei osaa aikaisemminkaan mennä nukkumaan. Varsinkin, kun valoisaakin on niin pitkään, ettei millään malttaisi hukata yhtään sekuntia.

Ihanaa kun on kesä!

TJ 0!

2005-06-12T08:30:00.000+03:00

Ohi on, ohi on, ohi on. Miten helpottavaa onkaan, että voi vain olla miettimättä mitään vakavaa tai tärkeää! Kävin heti tietysti ostamassa Liken roskaromaanin, oikein kunnon romanttista lukemistoa ja ahmaisin koko kirjan yhdeltä istumalta :) Koe meni miten meni. Ehkä hyvin, ehkä huonosti. Kuka voi tietää? Toisaalta, se on aivan sivuseikka. Pääasia oli, että yritin. Jos menee läpi, niin hienoa. Jos ei, niin sitten pitää "vain" vaihtaa duunipaikkaa :D Elämä tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvältä ja tekisi mieli laulaa koemimmien kuorossa We are the championsia. Käytiin tietysti Ilonan ja Lauran kanssa juhlistamassa kokeista suoriutumista hyvällä ruoalla ja muutamalla siiderillä. Hieno fiilis kun ajaa itsensä tekemään jotain pelottavaa, mutta samalla haastavaa. Tykkään! Kesä taitaa todellakin tulla. Niin hienoa! Kuumaa ihoa ja kärventyneitä olkapäitä, jes!

Aika hiljasta sen sisäänpääsyn kanssa

2005-06-07T10:52:00.000+03:00

Päässä pyörii vain miljoonat asiat. On sellainen olo, että osaan kyllä kaiken, mutten mene vannomaan että oikeasti muka muistaisinkin ne :) Tänään on tehokas lukupäivä tiedossa. Yritän jatkuvasti painaa mieleen omituisia sanoja ja ukkeleiden nimiä, mutta tuntuu kuin ne leijailisivat toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Aamulla itketti ja vitutti niin maan perkeleesti. Oli pitkästä aikaa taas kunnolla lohduton ja yksinäinen fiilis. Pääsykoe alkoi tuntumaan suht triviaalilta ja vakavasti harkitsin, että jätän koko homman väliin. En sitten kuitenkaan :) Kun alkaa lukemaan, mieleen tulvii tuhat muuta asiaa ja on pakko vetää syvään henkeä, puhdistaa aivot ja sitten taas jatkaa, kunnes joku toinen asia tulvii mieleen. Mä en venaa mitään niin paljon kuin sitä siideriä, joka Ilonan kanssa korkataan kun koe on ohi. Sitähän menee sitten, litrakaupalla! Pesukone on edelleen korjaamatta. Faijalla on koko ajan liian kiire tai jotain muita hyviä tekosyitä. Siis mitähäh, onko maailmassa tärkeämpiä asioita kuin MINUN vessan lavuaarini!?! Ei voi olla! :D

Ei saa aikaiseksi

2005-06-04T10:29:00.000+03:00

Mestarilukija iskee jälleen. Faijan piti tulla korjaamaan se hemmetin hajulukko, muttei kuulema jaksanut... Sen sijaan, että olisin siis lukenut, katsoin Unelmien poikamiestä ja ahdistuin niiden pimeiden akkojen toilailuista. Lopulta karkasin kotoa lukemaan siiderin ääreen. En vain oikeasti osaa lukea kotona, on ihan liian hiljaista. Vaikka laittaisi millaisen taustahälyn päälle, ei siitä saa samanlaista aitoa, kuin kahvilassa tai ulkona, jossa tasainen humina auttaa keskittymään paremmin. Musiikki ei käy taustahälystä, sen pitää olla puheensorinaa, elämän ääniä, höystettynä ehkä pienellä 40 desibelin liikenteen melulla.

Hassua lukea samaan aikaan Ilonan ja Lauran kanssa. Meillä kaikilla on ilmeisesti ihan yhtä vätystellen mennyt tämä. Ilona on aloittanut tosin ihan ensimmäisenä ja siis määrällisesti varmaan lukenut eniten. Laura tulee hyvänä kakkosena, vaikka aloitti vasta viikko sitten tai jotain. Mä pidän perää yhdellä läpiluennalla ja 25 sivun alleviivauksella... Että voi ihminen olla saamaton. Mä en käsitä niitä ihmisiä, joilla on itsekuria raahautua kirjastoon joka päivä kahlaamaan läpi tietty alue. Mä oon sellainen kertarysäysihminen. En edes tiedä mitä ihmettä ne aikoo kysyä noista asioista? Tuntuu olevan niin yleistä pälinää... Nytkin voisin lukea, vaan en, kirjoitan... Tänään olen tosin merkinnyt itselleni koko päivän lukemiseen, joten tästä se lähtee! Nyt ei saa luovuttaa!!!

Viemäristä

2005-06-03T14:27:00.000+03:00

On kaksi asiaa, joihin en koske. Toinen on lattiakaivo, toinen lavuaarin hajulukko. Jos miehillä on mitään tarkoitusta tämän pallon päällä, nuo kaksi ovat se. En aio koskaan koskea kumpaankaan iljettävistä hiuskerääjistä, elämässä täytyy olla aina yksi mies joka suostuu sen tekemään. Tai yksi Ilona, jolla ei ole mitään ongelmaa kummankaan putsaamisessa. Sain karvaalla tavalla huomata, että hajulukko olisi varmaan pakko avata. Olin nimittäin aikeissa alkaa pesemään pyykkiä (kaikkea sitä tekee, ettei tarvitsisi lukea...) ja yllätyksekseni huomasin koneen olevan puolillaan haisevaa vettä. Ei se siellä silloin ollut kun viimeksi koneen tyhjensin. Mitä ilmeisimmin lukko on niin tukossa, että kaikki lavuaariin valutettu vesi ohjautuu suoraan -KYLLÄ- pesukoneeseeni!!! Hyi helvetti! Ennen kuin tein tämän havainnon, yritin tietysti tyhjentää koneen vedestä. Sillä seurauksella, että lavuaariin alkoi nousemaan epämääräisen näköistä liilahkoa liejua. Yök yök ja vielä kerran yök. Sammutin koneen. Viemärit ja minä emme yksinkertaisesti tule toimeen. Sen jälkeen kun jotain menee viemäriin, se saisi pysyä siellä, eikä sinne tarvitsisi joutua koskaan mennä sorkkimaan. Eilen kone iljetti minua liikaa, joten tein ainoan mahdollisen: lähdin pois kämpästä :) Menin pesemään pyykkiä äidille, luin viimeiset viisi sivua, torkahdin sohvalle päiväunelmoimaan (ilmeisesti monen viikon ajan tapahtunut 5 tuntia yössä nukkuminen alkaa kostautumaan) ja lähdin lopulta kotiin. Kokonainen lukupäivä meni siis täysin hukkaan. Faija lupasi tulla putsaamaan lukon joku ilta.

Tänään pitäisi siis jatkaa lukemista. Siiderihammasta tosin kolottaa niin mojovasti, että noinkohan saan mitään luettua. Tai eihän enää ole tiedossa lukemista, vain vimmattua alleviivausta ja mindmappeilyä. Olen aika vakuuttunut, että tänä vuonna koe tulee menemään aivan päin helvettiä. Ja se on mulle ihan oikein. Olen luuserilaiskamato. Yhtä paha kuin viemäri.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

2005-06-01T12:27:00.000+03:00

Enää viisi sivua jäljellä luettavaa! Kävin noukkimassa eilen Ilonan töistä ja luin sen aikaa kun se viimeisteli toisen duuninsa juttuja. Yllättäen pääsin taas nukkumaan vasta yhden jälkeen. Yleensä sade harmittaa, mutta ei siitä voi olla pitämättä kun on kotona lämpimien vällyjen välissä ja sade rummuttaa ikkunalautaan. Mun puolesta saisi aina sataa silloin kun olen kotona menossa nukkumaan. Se pisaroiden ääni on hypnoottinen. Oikein hymyilytti kun käperryin peittomereen. Pitäisi käydä äidillä hakemassa puhtaita lakanoita. Kyllä, vein äidille lakanat pestäväksi. Sen idea. Se nimittäin saa kuivatettua ne ulkona ja nyt siellä on ihana ulkoilmalle tuoksuva läjä lakanoita mua odottamassa. Ja niihinkös vasta on ihana sukeltaa!

Puhuttiin eilen Ilonan kanssa lentämisunista. Se ei ole koskaan nähnyt unta siitä, että osaa lentää. Mullakin on pitkä aika viimeisimmästä. Ne on sitten niin hienoja unia! Paitsi ne kohdat kun vauhti alkaa loppumaan ja pitää joko räpistellä ilmassa tai yrittää päästä maasta takas lentoon pomppimalla. Se tuntuu vähän pelleltä.

Faija lähetti yksi päivä aivan omituisen viestin, jossa se selitti vaikeilla sanoilla kuinka viime aikoina on ollut hankalaa mutta että nyt alkaa helpottamaan. Taisi mennä terdellä tuo viime viikko... onneksi sillä on nyt taas työputki, niin jää vähemmälle se viinan kanssa läträäminen ja sydänsuruissa rypeminen. On siinäkin kaksi ”aikuista ihmistä”. Eivät osaa päättää ovatko yhdessä vai eivät. Ensin ovat tiiviisti yhdessä ja sitten taas järkyttävä riita. Eikö ne ymmärrä, että ne voi ihan vain deittailla? Kun ei enää mitään perhettä tarvitse perustaa ja molemmilla on oma koti ja on kasvaneet itsenäisiksi, niin hittoako sitä yrittää olla 24h kuin teinit, kun ei se kuitenkaan onnistu? Nauttisi siitä mitä toimii, ei takertuisi koko ajan siihen mikä menee vikaan. En tosin usko, että yksinään nainen voi pysyä rauhallisena ja rakastettavana faijan kanssa. Se kun on mestari tuomaan ihmisistä niiden pahimmat puolet esiin... Kuten eilen kun näin sen. Puhuttiin pääsykokeista ja sen sijaan, että se olisi kysellyt mitä ajattelin niiden kysyvän ja mitä lukemisto käsittelee jne. se alkoi rehvastelemaan siitä, että tietää kyllä ihan tarkkaan mitä ne siellä haluaa ja niiiin edelleen. Mä otan mielelläni vastaan vinkkejä ja tietoa, mutta hitto että menee hermot kun joku alkaa holhoamaan ja neuvomaan kuin olisin täysin aivoton otus, jolla ei ole mitään käsitystä siitä mitä olen tekemässä! Tiedän, että ei se sitä niin tarkoita, että hyvää hyvyyttään omalla omituisella tavallaan yrittää auttaa, mutta hei oikeasti... se on sentään katellut mua koko mun elämäni. Luulisi jo oppineen, että mua ei voi hallita. Jos yrittää, niin hermostun. Liikuttavaa kuitenkin että yrittää auttaa. Ja onhan se ihan pehmo nykyään verrattuna entiseen. On vain nolo huomata itsestään, että pelkkä tapa jolla se esittää asiat, saa mut täysin puolustuskannalle alle nanosekunnin. Mä alan vaistomaisesti julistamaan, että tiedän kyllä hyvin mitä olen tekemässä ja varmaan paremminkin kuin hän. heh. Siitä tulee sellainen ottelu siitä kumpi on parempi, ihan tavallisesta keskustelusta for gods sake. Kumpi ja kampi tappeli, kumpi voitti. Niinpä... :D

Näin Hiljaisen miehen. Se oli hankkinut hävyttömän hyvä rusketuksen reissultaan ja sen ilmeikkäitä ruskettuneitä käsiä katsellessani, en voinut olla miettimättä sitä, kuinka moni mies panostaisi enemmän rusketuksen hankkimiseen jos ne tietäisivät miten seksikästä se naisten mielestä on ;) Tavallisista talliaisistakin tulee päivetyksen myötä syötävän suloisia, saati sitten niistä valmiiksi herkullisista.

Miksi meistä pidetään?

2005-05-30T10:41:00.000+03:00

Mä mitään ole lukenut... yritin lauantaina aurinkoa ottaessa lukea, mutta takkusin parikymmentä sivua läpi, eikä niistä jäänyt mitään päähän. Pää aina vain jotenkin kummasti vaipui kirjan päälle, kun yritti lukea. Ai että aurinko on ihana! Käytiin Lauran ja Olivian kanssa viikonloppuna litkimässä kylmää juomaa ja en oikeasti muista milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon! Hirnuttiin vedet silmissä tappiin asti. Nostokahvat aiheuttivat erityisen paljon naurunpärskäyksiä. Juttujen aiheita kun viereisestä pöydästä kuuntelivat, niin eivät tainneet uskoa korviaan. Kuitenkin suhteellisen nuoret naiset puhumassa viisikymppisten tavoin siitä, mikä on muuttunut siitä kun oli nuori :) Kotimatkalla posket kramppasi ja vatsalihaksia väänsi. Harvoin on noin hauskaa. Se vaatii juuri oikean yhdistelmän väsymystä, juomaa, ulkopuolisia virikkeitä ja itseironiaa. Helmi ilta :)

Laura heitti ohimennen pahan kysymyksen: minkä luulee itsessään olevan sellaista, jonka vuoksi ihmiset sinusta pitävät? Keksin yhden asian (kun innostun jostain kovasti, levitän positiivista energiaa ympärilleni, joka on luultavasti viehättävää, tai ainakin huvittavaa seurattavaa, eli viihdettä), muuten kehoitin ottamaan yhteyttä niihin, jotka mitä ilmeisimmin ihastuivat johonkin, joka ei ollut totta ja lähtivät lataamaan. Sitä en tiedä, miksi ystävät kanssani viihtyvät. Kai se on joku sellainen ”nyt kun kerran olet siinä” -tyyppinen juttu, olosuhteiden pakko. Hirveän vaikea kysymys. Onhan itsessä tietysti hyviä puolia, mutta aika vaikea niitä on nähdä itse, että mikä juuri on sellainen ominaisuus itsessä, jonka tietää olevan sellainen miksi ihmiset sun kanssa leikkii. Tiedättekö te omianne?

Mikä kuuluisa johtaja olet?

2005-05-27T14:27:00.000+03:00

Voi rähmä... Figures :)

What Famous Leader Are You?
personality tests by similarminds.com

Rasvadieetti

2005-05-26T09:05:00.000+03:00

Ähä! Söin eilen ihanan rasvaisen kaksiosaisen kolmioleivän sekä neljä wiener nougatia ja katso! tänään yksi kilo vähemmän! Jos tänään syön kaksi ja kahdeksan, laihdunko loput kaksi kiloa? ;)

Eilen tuli radiosta niin osuvia biisejä, että teki mieli työntää pää ulos auton ikkunasta, jos se vaikka ohimennessään irtoaisi liikennemerkkiin. Aina välillä elämällä on niin kiero huumorintaju, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kuten se, että jos joutuu pyörätuoliin loppuelämäkseen, voittaa ensimmäistä kertaa elämässään arvonnassa, rullaluistimet. Yläkerrassa on taas porukoilla hauskaa. Sadistit.

Mulla on hillitön himo päästä käristämään nahkaa. Kun pienikin auringonsäde vilahtaa kulman takaa, mä syöksyn sinne käsivarret ojolla! Jos lauantaina ja sunnuntaina sitten vaikka ehtisi köllöttämään grillattavana.

En millään malttaisi odottaa kesälomaa. Se siintelee niin kaukana tulevaisuudessa.

Pakko vielä avautua hieman jalankulkijoista. Törmäsin eilen taas niihin ääliömäisiin röyhkeisiin jalankulkijoihin, jotka kolauttavat ohimennessään autoasi kostoksi jos olet senttiäkään suojatien päällä kun valo vaihtuu. Jaloillahan kun ei mitenkään pääse siitä kiertämään? Ymmärrän kiukkuiset katseet silloin, kun autoilija on omaa röyhkeyttään päätynyt keskelle suojatietä, mutta parinkymmenen sentin peräylitys siksi, että koko tieliikenne äkisti pysähtyi, etkä voinut jäädä suojatien taakse, koska olisit tukkinut risteyksen. Sitten ne niponipo takakireät vanhatpiiat kopauttavat halvalla tarjoustalon käsveskallaan sinun uudenkiiltävän autosi virheettömästi vahattua pintaa niin voi jumalauta! Tulenko minä koputtamaan teitä olalle kun käyttäydytte ääliömäisesti? Häh? Ajanko minä teidän yli kun juoksette autojen takaa punaisia päin? Tönäisenkö minä teitä kun vaihtelette pyörällä jalkakäytävän ja autoradan välillä, käyttäen valoja kuten teille parhaimmaksi sopii ja siten, että minulla autoilijana ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta ennakoida arvaamattomia liikeitänne ja kuitenkin minä saan sakot jos jyrään teidän säälittävän reippailevan ruhonne autollani! Eilen joka toinen jalankulkija ja pyöräilijä yritti tappaa itsensä autoni alle. Pelastelin heitä parhaani mukaan ja palkkioksi yksi saamarin valopää katsoo oikeudekseen koskea minun omaisuuteeni. Oli aivan hilkulla etten hypännyt ulos autosta ja lähtenyt perään, jumittaen koko neljän ruuhkan. Olisi ainakin muistanut, että road rage ei ole asia, jonka kanssa voi leikkiä. Vannon, että ensi kerralla nousen autosta, lataan suoraan päihin koputtajaa iästä ja sosiaalisesta asemasta riippumatta ja saatte lukea sitten lööpeistä kuinka ”raivostunut autoilija pahoinpiteli 87-vuotiaan”. En minä tule koputtamaan ikkunaanne kun hoitamaton talonne häiritsee iltakävelyäni, mitä vittua te tulette lähmimään minun autoani, kun se ei oikeasti ole edes tiellä? Mitä helvetin järkeä laskea nopeusrajoituksia teillä, kun suurin osa kuolee luultavasti omaa tyhmyyttään auton alle. (Okei, paitsi ne punaisia päin ajaneiden uhrit) Pakkoko on juosta päin punaisia ja olettaa, että hirveällä räntäkelillä autoilija näkee ilman heijastinta kulkevan? Minä en kertakaikkiaan pidä jalankulkijoista, jotka eivät osaa käyttäytyä. Jos suojatie on sekunninkaan peitossa kun yrität päästä kääntymään täydellisen kuolleen kulman takaa, niin että sinun on pakko seistä kaksi sekuntia suojatien päällä, niin eiköhän siinä ole jo joku pyöräilijä nyrpistelemässä ja koputtamassa konepeltiä. Hei se on pyörä! Siitä tangosta kun kääntää, pääsee ohi esteiden!

Ainoa sallittava autoon koputtaminen on se, kun auto meinaa tehdä pahaa sinulle. Eli kun joku sokea meinaa teilata sinut autolla, kun sinulla on laillinen etuoikeus ylittää tietä. Silloin saa kumauttaa. Minä en tosin silloinkaan tee niin, mutta se olisi mielestäni hyväksyttävää. Eikä autoja kannatakaan kolauttaa, koska se tulee helposti maksamaan paljon rahaa, ihan pienenkin naarmun poistaminen.

Kun miettii käppäilijöitä ja jotain metrossa matkustavia niin voiko oikeasti syyttää siitä, että kuljen mielummin autolla? Siellä sentään on joku hajurako kaikkiin näihin vitun kilipäihin, joita tää kaupunki on täynnä. Ei tarvitse haistella, että jaa, naapurin setä on taas pissinyt housuun tai saada sisäistä raivokohtausta kun tekoreipas sauvakävelijä harppoo kapealla jalkakäytävällä suostumatta edes hetkeksi kaventamaan kulkutapaansa, että voisi kävellä ohi. Mutta ei, tämä on minun katu, MINUN! Kukaan muu ei mahdu tänne!

Äygh. Pitänee hankkia karjaraudat autoon ja tummennetut lasit. Niin, ja tietysti sellaiset vaihtuvat rekkarit. Sitten voisi teilata tuolta turhimpia kulkijoita ja kutsua sitä luonnon valinnaksi.

Arska mulla on ollut ikävä sua!

2005-05-24T13:50:00.000+03:00

Elämä on ihanaa, kun se oikein oivaltaa... Otettiin eilen Ilonan kanssa parvekkeella aurinkoa, tuli oikein kunnon rajat vaikka ilta-aurinkoa ja vain pikkuisen aikaa. Tänä kesänä ruskettumisen ei pitäisi olla niin kiven alla, kun taitaa olla vielä hyvin pinnan tuntumassa kytemässä tuo väri. Unissa on taas täysi kaaos päällä, mutta onneksi niitä ei muista nyt kunnolla, kun aurinko taas herättää pikkuhiljaa melkein valveille ennen kuin on tajuissaan. Tein pari kiperää päätöstä siitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Luopuminen ja oikeiden ratkaisujen tekeminen on viheliäistä touhua. Siideri auttaa kaikkeen ja siksi Ilonan kanssa nautimme kesän ensimmäiset terassihuurteiset auringon viimeisten säteiden saattelemana. Nuuskuteltiin kesän tuoksua ja todettiin, että ymmärtämättömät hihhulit ovat ahdistavia. Tarkoitushan oli lukea pääsykokeisiin... oops.

Jälkeen päin ajateltuna burn-out olisi kannattanut saada vasta nyt :) Olisi voinut hankkia samalla rusketuksen kun toipuisi. Asiat ei duunissa ole edenneet sen suhteen mihinkään. Tänään koko päivän olen harjoittanut itsehillintää, etten menisi mojauttamaan pomoa, joka laahustaa marisemassa kovaan ääneen itsekseen milloin mistäkin.

Ampiaiset ovat syvältä. Niitä parveilee kaikkialla ja olen poistanut tänään jo vaikka kuinka monta. Aina ne tulevat takaisin eivätkä tajua, että täällä ei ole niille mitään. En haluaisi alkaa tappamaan niitä, luotan edelleen lasipurkin ja postikortin voimaan. Jos sama rata jatkuu, en voi olla varma, että pystyn hillitsemään murhanhimoni. Niiden listimiseen vain tarvittaisiin joku pesismaila, koska ne ovat tänä vuonna aivan hillittömän isoja! Joku sentään on ollut ruoka-aikaan kotona. Kuten minä. Yksi kilo on tullut takaisin, eli taas kolme pudotettavana. Höh.

Katsokaa, siili!

2005-05-20T10:32:00.000+03:00

Olin eilen akupunktiossa. Vitsi se oli jännää! En ollut ehtinyt edes jännittämään sitä aikaisemmin tai surffaamaan netistä kaikkea mahdollista tietoa, jota saan käsiini, koska mielessä oli niin paljon muitakin asioita. Mä olen aina ollut vakuuttunut, että ne ihmiset kusettaa, jotka sanoo että niiden neulojen laittaminen ei satu tai edes kunnolla tunnu. Mutta todentotta, eihän sitä edes huomannut kun se täti tuikkas niitä nahkaan! Lilluin kihelmöivässä olotilassa ja kuuntelin miten keho reagoi. Jostain syystä mun käsivarren ympärillä kihisi erityisesti, ihan kuin joku olisi pitänyt tukevasti kiinni. Joka kerta kun olin vaipumassa outoon valomereen, olikin taas mennyt pitkä aika ja hoitaja tuli tarkastamaan onko mulla kaikki hyvin. Sydämenlyönnit tuntu ihan älyttömän voimakkaina. Samalla tavalla kuin jos juoksee itsensä hengästyksiin ja sydän tuntuu takovan koko kehossa, mutta tällä kertaa kuului vain rauhallinen tasainen pauke. Ikään kuin sydän olisi noussut ihan korvan viereen sykkimään ja resonoinut koko kehoon. Jänskää. Sonja ja sen mies osti mulle hoidon lahjaksi. Ei todellakaan hullumpi lahja, en meinaan olisi ikinä saanut itse aikaiseksi mennä kokeilemaan, vaikka olenkin aina halunnut. Ihmisluonto kai itsestään vastustaa neulatyynyksi ilmoittautumista ;)

Popittelin taas menemään autolla. Ai että mä tykkään ajamisesta. Yksin ajamisesta. Mä en ole koskaan juurikaan kaivannut ajeluseuraa, koska mulle koko se juttu on, että saa keskittyä vain tiehen, musiikkiin ja itseensä. Se on mun tapa rentoutua. Tottakai pitkällä matkalla on kiva olla seuraa, mutta ei mitenkään pakollista. Mä viihdyn hyvin itseksenikin. Story of my life ;)

Näin pupun yksi ilta kun kävelin kotiin. Se katsoi mua penkereeltä ja loikki laiskasti mun edellä. En ilmeisesti ole sitten kauhean pelottava kuitenkaan? Mulle vain tulee noista pitkäkorvista aina mieleen se yksi reppana, jonka tapoin viime kesänä Sonjalta tullessa :( Vieläkin joka kerta kun ajan sen kohdan ohi, höllään vaistomaisesti kaasua. Enhän mä voinut tilanteelle mitään, se tuli mutkan takaa ja sujahti suoraan alle. Jarrutus tai väistö olis vienyt mut autoineni ojaan, joten tein mitä kuka tahansa nainen: suljin silmät nanosekunniksi ja toivoin, että korvissa olisi jotkut sulkuläpät, jotka estäisi kuulemasta sitä TUMPS-ääntä, kun pupun elämä päättyy auton pohjaan. Yksi hullu orava yritti viikko sitten tehdä itsemurhan mun auton alle, mutta onneksi tie oli pieni ja vauhtia vähän. Ehdin jarruttaa ja väistää sen verran, että kaveri kuulema livahti vinottain ali ja vetäisi vielä hännän alta pois juuri ennen rengasta. Oravat on vielä suloisempia kuin puput, joten olen hyvin tyytyväinen, että musta ei tullut sarjamurhaajaa.

Blow

2005-05-17T09:16:00.000+03:00

Näin unta miehestä. Otin siltä suihin (erityisen kaunis varustus) ja totesin, että ”Kulta, taisin nielaista tulevan jälkikasvumme.”

Ei mitään vikaa vikaa vikaa.

Sitä samaa

2005-05-16T13:57:00.000+03:00

Hehe... Unimaailma sekosi taas täysin. Ilona oli tavannut Orlando Bloomin, joka oli kutsunut Ilonan kavereineen bileisiin ja neuvonut miten sinne pääsee. Niinpä kolme naikkosta seurasi Ilonaa monimutkaista rakennusten läpi johtavaa reittiä pitkin itse pilepaikalle. Reitti oli siitä outo, että koska meillä ei ollut avaimia, jouduimme ryömimään ovien keskellä olevista ahtaista luukuista aina seuraavaan käytävään. Kolot kävivät koko ajan ahtaammaksi ja katsoin, kuinka Ilona sujahteli niistä ja mietin joka kerta, että mahdunkohan enää seuraavasta ja että ei passaa juoda paljon siideriä, että mahtuu noista vielä takaisin tullessakin. Kun päästiin juhliin, Orlando ja Ilona suukottelivat trendikkäästi toisiaan poskille kohtuuttoman monta kertaa. Orlandolla oli puoleen selkään asti pitkät tummat hiukset, jotka aaltoilivat kostean ja kiiltävän näköisinä ja vaikka ajattelin sen olevan tosi kliseistä, emme kukaan voineet sille mitään että mies näytti silti käsittämättömän hyvältä.

Analyysi: Ovista kulkeminen merkitsee uusia mahdollisuuksia ja uudelle tietoisuuden tasolle siirtymistä. Lukitut ovet merkitsevät mahdollisuuksia, jotka eivät ole ulottuvissani tai jotka olen missannut. En tosin tiedä, että mitä se tarkoittaa, että ne ovat lukittuja, mutta pääsen silti niistä läpi? Ryömiminen viittaa siihen, että etenen tavoitteisiini varovaisella ennakoinnilla ja valmistelulla. Tai vaihtoehtoisesti vähättelen itseäni ja standardejani, eli en välttämättä tee parastani (no shit, vieläkin puolet matskuista lukematta...).

Viime yönä matkustin taas metrolla äidin kanssa johonkin. Metro oli taas sellainen pikaversio, johon piti ehtiä hypätä melkein vauhdissa kyytiin ja asemat olivat sokkeloisia ja monessa kerroksessa. Näin ihan sikana unia, mutta tietenkään en enää muista niistä enempää. Viimeiseksi näin jotain, vain välähdyksen ja heräsin siihen, että olin pompannut suoraan unesta istumaan sängylle ja vedin henkeä kuin olisin juuri pelästynyt jotain tosi pahasti. Kello oli kymmentä yli viisi.

Analyysi: metrossa oleminen ilmaisee sitä, että tavoittelen päämäärääni tiedostamattomilla metodeilla. Saatan etsiä tai tutkia omia piilotettuja puoliani. Tai sitten olen tekemässä hätäistä päätöstä. Äidin näkeminen on oman minän hoivaamista, koska äidit tarjoaa suojaa, lohdutusta, opastusta ja suojelusta. Tässä unessa äippä tarkoittaa sitä, että jokin asia vaivaa mua enkä tiedä miten käsittelisin sitä valveilla, joten pyydän äitiä unissani hätiin. (joo joo, pitää jutella sen kanssa) Matkustaminen symboloi matkaani kohti päämääriäni ja matkaani elämäni läpi muutenkin, että nautin ja saan tyydytystä siitä mitän teen (jaa mää vai?).

Päämääriä päämääriä ja pähkäilyä siitä miten ja koska niihin pääsee. Soita äidille. I get the point.

Viikonloppu hujahti taas liian nopeasti ohi. Vähän sidukkaa Ilonan kanssa ja tyttöjen päivää Sonjalla. Yhdet oharit ja yrityksestä huolimatta liian vähän unta. Mulla on jostain syystä vaikeuksia mennä nukkumaan. Ei siis vaikeuksia nukahtaa, vaan sänkyyn meno on jotenkin sellaista etten millään malttaisi. Eilenkin lykkäsin nukkumaan menoa monta tuntia sillä, että ajelin ympäriinsä päättömästi ja popitin musiikkia. Duunikaveri oli unohtanut autoon Carolan cd:n ja kuuntelin aikani kuluksi senkin läpi. Aika helmi biisejä, vaikka en naisen äänenhallinnasta oikein diggaakaan. Lainasin cd:n kotiin ja koska ei tietenkään voi mennä vielä puoleltaöin nukkumaan, kirjoittelin vanhan ajan tyyliin laulunsanoja paperille, eli kuuntelin levyä ja kirjoitin sitä mukaa. Täysin hyödytöntä, mutta mitä sitä muutakaan tekisi. Kun ei syödäkään voi. Eipä silti, ei ole oikeastaan tehnyt mieli syödäkään, joka näkyy positiivisesti vaa’assa alaspäin hilautuvana painona. Kaksi kiloa olisi vielä jäljellä. Ajatukset on jotenkin koko ajan jossain ihan muualla.

Unianalyysi

2005-05-12T10:04:00.000+03:00

Olin raskaana viime yönäkin. Se oli tavallaan sivuseikka siinä unessa, mutta vatsa pystyssä kuitenkin. Päätin siis selvittää mitä edellisyön uni sitten oikein tarkoitti... Raskaana oleminen symboloi sitä, että joku ominaisuus/puoli minussa tai henkilökohtaisessa elämässäni kasvaa ja kehittyy. Raskaana olo kertoo siitä, että kyseisestä asiasta ei ole valmis puhumaan tai toimimaan vielä sen mukaisesti. (Tämä ei sitten muuten päde jos on raskaana, kolmelle raskaudenvaiheelle on ihan omat unitulkintansa.)

Sukkahousuja ei löytynyt (ylläri), mutta haavoittunut jalka on aika selkeä. Se kertoo tasapainon ja itsenäisyyden puutteesta. Saattaa ilmeisesti olla, että olen kykenemätön tai haluton pistämään kampoihin. Se voi myös viitata siihen, että minulta puuttuu rohkeutta ja kieltäydyn ottamasta kantaa mihinkään vielä. Mätä haavoittuneessa jalassa kertoo siitä, että jokin asia pitäisi pystyä ilmaisemaan, että saatan vaalia ennakkoluuloja, asenteita tai muita negatiivisia tunteita jotka yrittävät tulla ulos. Mun pitäisi ilmeisesti tunnustaa niiden tunteiden olemassaolo ja käsitellä ne. Se, että haava on jalassa, kertoo että olen hermostunut siitä mihin suuntaan elämä vie minua.

Portaat symboloivat muutosta elämässä. Portaiden juokseminen ylös kertoo korkeamman ymmärryksen saavuttamisesta ja pinnalle nousevista ajatuksista, mutta että yritän päästä ymmärryksen tilaan nopeammin kuin pään kannalta olisi järkevää. Ilmeisesti odotan Sonjan olevan jokin vastaus tai nopea ratkaisu tavoitteeseen pääsemiseksi. Jota se ei tietenkään ole... mutta sieltä sitä apua haluan saada.

Sukkahousu-unia

2005-05-11T13:43:00.000+03:00

Unessa olin raskaana. Yritin järjestellä reunion-luokkakuvausta, mutta se oli hankalaa, koska kukaan ei tuntunut näkevän minua ja ne jotka näkivät, ärsyyntyivät siitä kun yritin asettaa valotuksia oikein ja sähläsin. Mulla oli tiukka musta pusero ja mustat sukkahousut, sekä punaruutuinen vekkihame. Lähdin kuvauksista yökerhoon, jossa Sonja odotti mua jonkun kanssa. Mä tulin klubille sisään ja kaikki ne ihmiset ällötti mua välittömästi, vaikka mulla olikin aika viehättävä olo (niissä vaatteissa, yeah right). Lähdin juoksemaan portaisiin, että pääsen yläkertaan, mutta Sonja tuli mua vastaan ja törmäsin siihen. Se kaatui melkein portaissa ja pelästyin, koska sekin oli raskaana. En siis sitä että se oli raskaana vaan sitä, ettei sille vain käynyt pahasti. Seisoin portaiden yläpäässä ja huomasin, että mun sukkahousut oli ollut nilkoissa koko ajan (joo, ihmettelin unessakin, että mitenkähän harpoin portaat ylös housut kintuissa...). Ne oli olleet ilmeisesti niin kauan ja mua alkoi nolottamaan, että kaikki on nähneet. Kumarruin nostamaan niitä takaisin ylös ja huomasin, että ne olivat porautuneet mun vasempaan sääreen niin, että siinä oli iso avohaava, joka märki keltaista möhnää. Pelästyin ihan sikana ja lähdin ensiapuasemalle. Siellä yritin kysellä, että voisinko saada jotain sidetarpeita jos kenelläkään ei kerran ole aikaa hoitaa mua, että voin kyllä itsekin sitoa haavani. Ihmiset juoksivat vain ohi, mutta yksi hoitaja sanoi, että mene lääkäreiden huoneeseen, sieltä löytyy. Kävelin varovasti lepohuoneen kaltaiseen tilaan ja menin kaapille. Tumma vihaisen näköinen lääkäri oli juuri lähdössä sieltä ja tiukkasi multa, että ”oletko sä joku kandi vai?” ja mä pudistin pelokkaasti päätäni, selitin tilanteen ja pyysin, että voisiko se auttaa mua. Se tuhahti ylimielisesti ja lähti pois. Istuin sängylle sidetarpeiden kanssa ja katsoin haavaa, josta ei edes vuotanut verta vaan pelkkä lihas sykki leveässä railossa ja mätää valui ulos. Yritin parhaani mukaan paikata jalkaa, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Samassa sisään tuli kaksikin lempeän näköistä lääkäriä, nuori ja vanha, molemmat tarjoutuivat heti auttamaan ja melkein nahistelivat siitä, että kumpi paikkaa mut. Heräsin kelloon ja huomasin, että olin herännyt suoraan syvästä unesta, ei minkäänlaista pientä heräilyä, vaan PAM, suoraan tajuttomuudesta valveille.

Mitä lie meinaa. Veikkaan että unikirjoista ei löydy sukkahousujen aiheuttamia haavoja...

Autoin eilen Ilonaa etsimään uusia uomia elämään ja sitten käytiin siiderillä. Kuten edellisenäkin päivänä. Ruhtinaallista, että on kaksi sitoumusvapaata iltaa putkeen.

Bussipysäkillääää... ihan ensimmäistä kertaa

2005-05-09T15:23:00.000+03:00

Jäin väärällä bussipysäkillä pois. Istuin aamulla kirjoittamassa Ilonalle tekstiviestiä, niin uppoutuneena, että ajoin pysäkin ohi. Viimeksi noin käynyt varmaan ala-asteikäisenä. Tietty myöhästyin sitten jatkoyhteydestäni, joten seisoskelin pysäkillä aivan liian kauan tuijottelemassa ihmisiä. Katsoen sitä modernia balettia, kun kaikki omalla tyylillään viittaavat busseille. Osa venyttää itsensä reippaasti ajoradan puolelle, osa tekee coolin mutta tehottoman vilautuksen lonkalta viisitoista senttiä viistoon. Kaikkien on kuitenkin pakko saada viitata. Myös niiden, jotka seisovat takimmaisina, eli näkevät, että ne kaikki kymmenen ihmistä on ryhmittäytyneet kanttarin reunaan jonoon ja jäkittävät käsi sivulla.

Unohdin aivan kokonaan viime merkinnästä ehkä tärkeimmän: Oona sai vihdoin puskettua pikkuisensa maailmaan. Hirmu söpö hörökorva. Lapsi on kyllä varmaan joku velho, koska se tuntuu kehittyvän vähän turhan nopeasti. Ensi viikolla se varmaan syö jo veitsellä ja haarukalla. Terhakka otus :)

Istuin valveilla suurimman osan viime yöstä. Soitin vanhaa levyä, piirsin ja kirjoitin, kirjoitin ja piirsin. Vuodatin pyörremyrskyä paperille. Käsistä vain tulvi tavaraa paperille alitajunnasta. Päästä heitti kun vihdoin suostuin menemään nukkumaan. Välähdyksiä, valonpurkauksia, pyörremyrsky, jonka silmässä istuin ja ihmettelin. Luovuuden puuska, mikä ihana tekosyy. Aamulla väsytti.

Kävin viikonloppuna katsomassa härdelliä Sonjalla. Lapsia lojui joka paikassa, miehiä ramppasi haalareissa ja me Oonan ja Sonjan kanssa puuhailtiin keittiössä. Tosi kliseistä, mutta leppoisaa. Joku sen sanoi ääneen, että eikös se jotenkin niin mennyt, että miehet puuhailee kaikenlaisia turhia teknisiä juttuja ja ostelee pikku nippeleitä, koska ne on perheessä loppujen lopuksi hyödyttömiä: nainen hoitaa kaiken, jolla on selviytymisen kannalta jotain väliä: hankkii ruuan ja hoitaa jälkikasvun, siivoaa, vaatettaa... Osaavat vielä pahalaiset vaihtaa lampunkin. Toista se oli kivikaudella, kun miehellä oli sentään niin tärkeä tehtävä kuin ruoan hankkiminen perheelle. (Tosin kun se epäonnistui, selvittiin silloinkin naisten keräämillä kasveilla ja tappamilla pikkueläimillä) Nyt niitä ei saa kauppaan kivikirveelläkään. Olipas femakkokommentti! Mut niin se monessa perheessä menee. Mies on siittäjä, siihen se ainutlaatuisuus sitten loppuu. No mut, on niistä muutakin iloa. Kuten puolet talosta avioerossa. Oho. Taas lipsahti vittuilun puolelle. Kysehän on vain siitä mitä kukakin arvostaa, elämän jatkuvuuden takaamista vai männän pumpun nivelen ruuvia. Kukas minä olen arvostelemaan ;)

Tajusin juuri, että Jonaksen lähettämät tekstiviestit viikonloppuna taiskin olla rivien väliin piilotettu ilmoitus siitä, että se tapailee taas jotain tyttöä... hmm... pitänee udella hieman lisää :)

-kelikko!

2005-05-06T14:24:00.000+03:00

Siinä vaiheessa kun Harry Potter ja Eminem tulevat yöllä luokseni vaihtamaan t-paitoja suojautuakseen länsirannikon noidilta, on ilmeisesti taas aika päivittää jotain. En ole tainnut viimeisten viikkojen aikana tehdä mitään muuta kuin lukea. Telkkarikin on saanut olla aivan rauhassa, sillä Potter-maailma vei minut Lauran ansiosta mukanaan. Istuin taas niillä teellä ja tuijottelin kirjahyllyä. Tuumasin sitten ääneen, että ei ole juuri nyt mitään luettavaa kun kirjastosta lainattu Sinkkuelämää (by Candace Bushnell) on edennyt puolen sivun päivävauhtia koska se on vain niin käsittämättömän huono kirja. Uskomatonta, että niin huonosta kirjasta on saatu niin hyvä sarja. Laura alkoi heti penkomaan kirjahyllyään ja mainitsin, että olen muistaakseni lukenut vain kaksi ensimmäistä. No, nyt olen lukenut ne kaikki. Ahmaisin menemään ahneuksissani koko sarjan ja turha kai sanoa, että pääsykoekirjat pölyttyy edelleen pöydällä... Nyt päätin, että en enää lainaa mitään kirjaa ennen kesää, vaan rajoitan lukuoikeuteni vain pääsykokeisiin liittyvään materiaaliin. Ja Aku Ankkaan. Sinänsä hyväkin, että meinasi mennä hermot Potterin kanssa kun olen tällainen pikalukija, mutta koska mun mielestä se niiden tuvan nimi on Rohelikko, jouduin jokaisessa kirjassa jokaisen Rohkelikko-sanan kohdalla kelaamaan viisi kertaa takaisin silmillä. Vain varmistuakseni, että on se saatana vieläkin Rohkelikko eikä Rohelikko. Eikö suomentaja olisi voinut edes mun mieliksi jättää sinne yhtä kirjoitusvirheellistä nimeä, jonka ohi olisin voinut pikalukea ilman noita ihme jumituskohtia? Rohe-roh-rohke-roh-roh-, no perkele -kelikko.

Viimeksi kun yritin päivittää (mutta kirjoitus jäi homehtumaan koneelle), olin ollut Jonaksen ja sen kaverin kanssa dokaamassa. Oli tosi hauska ilta ja ihan vahingossa. Tosin vieläkin taistelen satunnaisia fläsäreitä vastaaan, joista yhdessä tartun Jonasta munista todistaakseni jonkun pointin ja toisessa suutelen omaa hauistani. Mä olen suhteellisen nolopelle, joten juomisen jälkeinen itseruoskiminen saavuttaa massiiviset mittasuhteet. Miksi helvetissä sitä pitää olla muka niin hirveän kurinalainen itseään kohtaan? Ei saisi läppää heittää vai? Ei saisi noloilla mitään? Ei tietenkään! En minä! Minun pitää olla korrekti! Ja sitten juon siiderin ja unohdan, että mun piti olla korrekti ja vetkutan persettäni jossain baarissa. Aaaargh! Ei kai musta sitten tule koskaan korrektia. Huokaus.

Vappu oli kerrankin hauska! Yleensä se on joku ankea pakkojuhla, mutta sain viime hetkellä loistoidean ja crashasin useampiinkin bileisiin. Aamulla laukusta löytyi vappunenä. Kenen lienee. Näin taas sen yhden kaunissilmäisen uroksen, joka saa kyllä polvet veteläksi joka kerta. Ei haittaa että en sen kanssa uskaltaisi koskaan mitään edes kunnolla kokeilla, mutta ajatuksilla on kiva leikkiä :) Mun ajatukset on olleet viime aikoina ihan liian kurittomat. Öisin unissa kipittelee jos jonkinmoista miestä, mutta niitä kasvottomia elämän miehiä ei ole kyllä näkynyt. Ehkä ne on vain joku talvi-ilmiö?

Helatorstai oli ehkä maailman turhin vapaapäivä. En ollut valmistautunut siihen mitenkään, joten päädyin makaamaan sängyssä ja lukemaan Potteria koko päivän. Päivän kohokohta oli Mikon tekstiviesti siitä, miten ihmeellistä on kun välillä koskee päätään ja tajuaa että siellä alla on kallo ja mä olin ihan et I know! koska olen itsekin sitä usein miettinyt. Mun elämä... :D milloin siitä tuli näin mälsä.

Duuniin sopeutuminen on mennyt melko kivuttomasti. Mitä nyt keskiviikkona sain valtavat paskahalvaukset just ennen töiden loppumista kun kuulin että niporunkku pomoni oli oikeasti vahtinut kelloa, kun lähdin kampaajalle 20 minuuttia ennen kuin 8 tuntia tuli täyteen... Siis oikeasti. Tiedän ettei mulla ole elämää, mutta toi on jo aika säälittävää. Oma mokahan se oli, kun en edellisenä iltana ollut tajunnut vaan otin duunikaverilta kyydin töihin ja se oli taas myöhässä. JOS olisin ollut riittävän fiksu ja valpas, olisin mennyt julkisilla duuniin ja voinut lähteä tasan kahdeksan tunnin kohdalla. Nyt tulin myöhään ja merkkasin sen ”alityötunniksi”, jonka teen ylitöinä takas sisään. Mut että aikuinen ihminen kehtaa alkaa inisemään duunikaverille siitä, että ”byhyy, se lähti 20 etuajassa mur mur”. Vittu haloo... Ihme ettei sulla ole kavereita nuija!

Mulla on pienet pirunsarvet päässä. Haluaisin heittäytyä hankalaksi ja ärsyttää pomoa niin paljon, että se antaa mulle fudut. Sitten vain pyöräilisin ja lukisin pääsykokeisiin eikä rahan tuloa vois estää! Nyt vain sitten tarttis tökkiä sitä oksua kylkeen niin kauan, että sen pinna palaa... Sitten vois hyökätä suoraan päälle ja sanoa, että anna kahden kuukauden palkka ja sun ei enää koskaan tarvitse katsoa mun ärsyttävää naamaani, enkä haasta sua oikeuteen työsuojelusikkomuksesta! Aaah. Unelmissa on hyvä elää. Kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta enää. Sitten adjö paskaläävä, loman kautta vittuun tältä rastilta.

Ai joo, laihdutus edistyy hitaasti mutta varmasti. Ruoan tarkkailu vääntää pikkuhiljaa alaspäin painoa. Tavoite on, että toukokuun lopussa jokainen loma-,saikku- ja laiskimuskilo on pudotettu. Vappuna näin sen verran monta ärsyttävän laihaa tytsyä, että ajattelin, ettei kauheasti haittaisi jos vähän enemmänkin lähtisi nyt... Olisi kiva olla pieni. Eikä niin, että menee naistenvessaan ja kaikki paitsi selkeät pullat on pienempiä. En mä läskiltä näytä, mä vain olen jotenkin... helvetin paljon isompi joka suuntaan kuin muut! Ihan kuin joku olis skaalannut mut oikeissa mittasuhteissa isommaksi kuin muut. Sitä paitsi bikineihin on kohta ihan pakko taas tunkea läskiperseensä, joten mitä vähemmän traumaattinen sen ensimmäinen kohtaaminen peilin kanssa valkoisena valaana, sen parempi. (ai niin, kattelin meidän matkakuvia... mä olen aivan kaamea mastodontti! ei voinut olla miettimättä, että mitä jos ei laihtuisikaan, koska sitten myöhemmin näitä kuvia katsoessa ihmiset kommentoi, että ”vitsi sä oot ollut iso silloin joskus”)

Mur sanoi taikatäti

2005-04-22T14:21:00.000+03:00

Olen hyvin hyvin kiukkuinen pieni ihminen tällä hetkellä. Lähinnä itselleni, koska olen niin tyhmä, että tartun ihmisten ohimennen heittämiin ideoihin, panostan niihin kympillä ja sitten ihmettelen, kun ne suunnitelmat meneekin ihan puihin. Olen itse asiassa hyvin monesta asiasta itselleni hyvin hyvin kiukkuinen. Siitä, että innostun liikaa pienistä asioista, siitä että en ole saanut sairasloman aikana tehtyä puoliakaan siitä mitä olisi pitänyt ehtiä tekemään ja siitä, että en ole pystynyt estämään itseäni ajattelemasta niin, että aiheutan kamalaa vaivaa koko ajan ihmisille. Olen myös kiukkuinen itselleni siitä, että luulen itsestäni aivan liikoja. Kuvittelen itseäni positiiviseksi ihmiseksi, joka etsii hyviä puolia ikävistäkin asioista, kun totuus on kuitenkin se, että joka toisella vastaantulijalla on pakottava tarve tulla syyttämään minua siitä, että olen negatiivinen ja ikävä ihminen kun puhun epäonnistuneista asioista sarkastisesti. Olenkohan tulossa hulluksi? Kun ihan oikeasti musta tuntuu, että huomioin kamalasti kaikkia ihan pikkuruisiakin positiivisia asioita ja silti tuntuu, että ikään kuin en niitä ääneen sanoisikaan, koska tuntuu että olen muiden mielestä synkkä ja kamala ihminen. ARGH! Ja sitten todellakin olen, tänne ainakin!!!!

Ei tämä ole mikään mysteeri. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että minä olen perkeleen turhautunut siihen etten hallitse itseäni ja kaikkia ympärilläni, vaan kaikki ja nyt myös minä mukaanluettuna poukkoilevat ympäriinsä ja mulla on olo kuin kolmijalkaisella paimenkoiralla jonka lauma määkii vittumaisesti ja juoksee toisten laitumille. Ja mä vaan pyörin ympyrää, enkä saa edes itseäni toimimaan, koska mulla on perkele vain kolme jalkaa ja trauma lampaasta, joka ajoi mut hulluksi määkimisellään.

Ja sitten tämä johtuu faijasta. Siitä, miten joku niin tärkeä ihminen voi omalla välinpitämättömyydellään ja kyvyttömyydellään kommunikoida, aiheuttaa mulle niin pahaa oloa. Kommentoimalla ohimennen jotain paskaa tai jättämällä tekemättä jotain tärkeää. En oikeasti ymmärrä miksi olen niin kersa, että annan sen edelleen vaikuttaa, että joka vuosi toivon, että se olisi muuttunut, että se sanoisi jotain mukavaa, että se muistaisi mun syntymäpäivän, että se välittäisi joskus edes jostakusta muusta kuin itsestään!!! Kieroa on tietysti se, että tiedän olevani sille tärkeintä tässä maailmassa, joskaan en prioriteettilistan kärjessä. Tyttöystävät, kaljat ja milloin mitkäkin menee aina mun edelle sen arvomaailmassa, vaikka se varsin hyvin tietää, että mä olen ainoa pysyvä asia tämän maapallon päällä, jota sillä on. Toisaalta, jos pitää valita superäidin&tampioisän ja normiäidin&normi-isän välillä, niin kyllä mä silti mielummin otan superäitini ja kestän tampioisäni tempauksia. Ei kai mustakaan olisi tullut sitä mitä tänään olen, jos se ei olisi antanut omaa osaansa siihen. Suoraan sanottuna vain vituttaa, että pitää raahata jotain isätraumaa ympäriinsä mukanaan vaikka kuinka yrittää karistaa sitä nilkoistaan. Koska tietää ettei sillä ole väliä. Ja silti sillä on niin pirusti väliä. Isät... miksi te olette niin käsittämättömän kyvyttömiä tyttärienne suhteen? Ja voisitteko te ottaa pari kaljaa vähemmän, varsinkin jos juuri olette luvanneet ja lääkäri on määrännyt ja silti heti kun teillä on lomaa, teidät löytää paikallisesta. Vitun luuserit.

Tein ehkä maailman hienoimman vappunaamion. Askartelu on niin älyttömän kivaa. Harmi, että sitä ei pääse tekemään enemmän. Pitäisi oikeasti olla sellainen ”taikalaukku”, vanha kolhiintunut matkalaukku, jossa olisi iso vahakangas ja kaikkea mitä voi ikinä tarvita: kipsiliinaa, eri värisiä kartonkeja, paljetteja, höyheniä, hileitä, tarroja, liimaa, sahalaitasakset, tavalliset sakset, kangassakset, kangastilkkuja, paperinarua, lasimaaleja, muovailuvahaa, paperimassapalloja, piipunrasseja, erilaisia tusseja, akvarellikyniä, öljyvärit, vesivärit, kuppeja, pensseleitä, tärpättiä, teippejä, kuminauhaa, sinitarraa, lankoja, neuloja ja paljon paljon valkoista paperia. Sitten taikatäti tulis taikalaukun kanssa aina vähän kylään ja sotkis kaikki paikat hileellä!!! Mut se olis kivaa.

Purista pakaroilla

2005-04-20T14:19:00.000+03:00

Pyöräily on aika tehokasta. Parikyt kilsaa = pari kiloa. Hyvä ostos. Nyt ei enää tarvittaisi muuta kuin kevät. Mistä tää ihme takatalvi pukkasi?

Käytiin yks päivä Mikon kanssa kevyellä kenttälenkillä pyörien kanssa. Hirmu leppoisaa. Tähän tulee addiktiksi. Koko päivän eilenkin ihme endorfiinihuumassa, kun aivoissa pyörii liikaa happea ja lihakset värisee. Ahteri ei oikein diggaa tästä. Yritin peilata pyllistellen vessan peilistä pöntön päällä seisten, että onko siellä haaroissa mustelmat vai ei kun aristaa niin perkeleesti. En ymmärrä miten iho voi olla niin kosketusarka satulassa istumisesta, mutta mitään pinnalta havaittavaa ei silti näy. Olisi taas ollut kodak-hetki se peilaussessio... Kyllä se ärse siitä turtuu.

Kävin Jonaksen duunissa tekemässä pari juttua ja oli oikeasti tosi rentoa. Tuntuu ihan kuin oltaisiin vanhoja kavereita (no niinhän me ollaan) ja ettei koko suhdetta olisi edes ollutkaan. Paluu siis siihen kaveruuteen, jossa on se välttämätön pinnan alla piilevä pikkuflirtti muttei enää tunteen ripaustakaan. Vaikka kuinka sitä halusi jossain vaiheessa, että se ruikuttaisi takaisin, niin täytyy kyllä olla tosi kiitollinen, ettei niin käynyt. Ja toivoa ettei niin käykään. Se nimittäin pilaisi koko kivan kuvion. Harmi, että suhteen jälkeinen kaveruus on vain juuri sitä, kaveruutta, eikä se kasva enää koskaan kunnon ystävyydeksi. Siinä on se tietynlainen raja, jota ei enää voi ylittää. Ei voi lähteä yhdessä ulos viettämään iltaa pienessä porukassa, tai muutakaan joka olisi oikeasti ihan hauskaa tällaisen viimeisen mohikaanin elämässä, josta ihmiset pikkuhiljaa putoilevat rivitalojen turvaan perhe-elämän pariin. Ehkä sillä rajalla on kuitenkin merkitys, sen ansiosta ei joudu tilanteisiin, joissa saattaisi heittää viemäristä sen uusiokaveruuden ja retkahtaa kännipäissään tekemään tyhmyyksiä tai jotain. Että joo joo, ihan on luonto järjestänyt oikein. Tämä tällainen ihastukseton, yksineloon turtunut, rutinoitunut ja turvallinen suunniteltu elämä on siis melko mukavaa ja rauhallista. (töitä lukuunottamatta) Ja tylsää. Jotain hienoa sopisi laittaa juuri tähän väliin kiitos!

Kotona kykkiminen alkaa ärsyttämään. Tekisi mieli tehdä jotain, mutta ei kuitenkaan jaksa vaivautua. Telkkarista ei tule yhtään mitään ja ulkona sataa lunta. Pitänee kaivaa hyllystä taas kirja esiin. Tai siis olenhan tänään jo lukenut koko aamun, mutta runokirjaa ja Markuksen viime vuonna lahjoittamaa Penis-kirjaa en tavallaan laske oikeaksi lukemiseksi, kuten romaania. Vaikka viihdyttävää ja koskettavaa lukemistoa ovatkin.

Makiaa mahan täydeltä

2005-04-17T11:18:00.000+03:00

Hauskaa! Taisin tosin olla hieman humalassa, joten muiden hauskan määrästä en osaa mennä sanomaan... Sain kaksi kertaa kylmiä väreitä. Toisen kerran kun kuulin ensimmäistä kertaa erään miehen laulavan, enkä ollut ollenkaan osannut valmistautua siihen, miten valtavan hieno ääni sillä on. Toisen kerran hämmennyin lähes yhtä paljon kun kävelin (Lauran ja Ilonan serkun) Olivian kanssa käsi kädessä kikatellen kohti kuppilaa ja sain puhutettua sen laulamaan. Olen siis järkyttynyt, että ihmiset pihtaavat tuollaisia ääniä. Toinen piilottaa sen ujojen, katsetta välttelevien silmien taakse ja toinen on vain niin oksettavan kaunis, ettei tule edes ajatelleeksi, että se olisi ehtinyt SIIHENKIN jonoon jossa ääniä jaettiin ;) Nautin siis olostani. Tosin totesin, etten enää koskaan laula (enkä laulanut eilenkään), jätän sen paremmille. JA jään mielenkiinnolla odottamaan, että koska nämä kaksi kultakurkkua ymmärtävät, että ne etsivät aivan turhaan maailman ääristä Sitä Oikeaa, kun se on ollut siinä nenän edessä jo viimeiset parikymmentä vuotta. Antaa etsiä... kyllä ne sen sitten jossain vaiheessa tajuaa... Tai jos ei tajua, niin minä voisin poimia yhden tuutulaulun laulajan plakkariini, kun se vakanssi kerran on vielä täyttämättä ;)

Todettiin Olivian kanssa, että meidän pitää mennä tekemään kevyt kenttätutkimus baareihin. Jos kukaan ei kerran koskaan puhu sille, eikä kukaan koskaan puhu mulle, me voidaan mennä kahdestaan ja ottaa pieni ruutuvihko mukaan, johon me kirjataan puhumattomuudet ja sitten tietysti kello kahden jälkeen tulevat käsittämättömät mökellykset. Tai tappelut, kun mun idioottimagneetista on kyse.

Mulla pitäisi ilmeisesti olla kankkunen, mutta mieli on liian hyvä sellaisesta kärsimiseen. Heittäähän mulla toki vähän päästä, mutta asenne on melkein pelottavan positiivinen.

Mulla on nyt sellainen olo, että haluaisin olla hetken joku muu. Ihan vain pienen hetken. Niin, että voisi kulkea kadulla tunnistamatta ja tarkkailla ympäröiviä ihmisiä. Käydä esittämässä tutuille mystistä muukalaista, joka povaa niiden tulevaisuuden. On tavallaan niin monta asiaa, jotka haluaisin käydä kuiskaamassa ihmisten korvaan: ”Muuta tämä asia, muuten kaikki menee päin helvettiä.” tai ”Kulje tätä polkua, mutta muista missä kohtalosi oikeasti on.”. Ja sellaisia... Sitten saisi aikaiseksi jotain hyvää. Mua haukuttiin eilen idealistiksi, hyväntahtoisesti tosin, mutta kuitenkin. Mun ei ilmeisesti kannattaisi haaveilla siitä, että ansaitsisin kunnollista palkkaa työstä, jossa samalla tekisin jotain jolla on väliä. Onhan se tietysti melko idealistista, mutta ei kai se mahdotonta ole? Ainahan sitä saa haaveilla!

Miksi mä muuten aina teen tämän... Jätän kauppakäynnin sunnutaille. Aina sama juttu: istun nälkäisenä himassa tuijottaen kelloa, että siirtyisi jo kahteentoista! Olisiko ollut liian vaikeaa eilen Sonjan luota tullessa piipahtaa kauppaan ja tuoda jo valmiiksi terveellisiä ja järkeviä ruokaostoksia jääkaappiin? Olisi. Sen sijaan menen kauppaan nyt, vingutan visalle jotain pakastepizzoja ja unohdan tehdä lisäykset salaattitarpeisiin ja muihin JÄRKEVIIN ostoksiin, jotka oikeasti pitäisi tehdä. Sitten olen taas läski ja masennun. Eiku hetkinen, olen jo nyt, eikä se oikeastaan eilenkään menoa haitannut :D Sitä ilmeisesti kuvittelee, että kaikki ihmiset viettävät kaiken aikansa tuijotellen meikäläisen jenkkakahvoja, vaikka suurin osa ei luo edes silmäystäkään. Mistähän se muuten johtuu, että me aina luullaan ihmisten analysoivan meidän läskejä? Jos ei ne kerran muutenkaan edes vilkaise, niin mitä väliä näyttääkö läskiltä vai ei!?! Hei hienoa, tämä vapautti justiinsa yhden ahdistuksen. Läskipakkomielteen voi siis kääntää itseään vastaan ja eduksi! Jej!

Kyllä mä silti vielä haluan laihtua. Ylläri. Naisvatsan on mentävä ennen kuin se on erikeepperin sijaan kiinnittynyt supergluella tohon navan alle.

Pyörällä päästään

2005-04-15T19:24:00.000+03:00

Lääkärisetä totesi, että vielä on neitonen vähän huonona vaikka suunta onkin oikea. Viikko lisää. Hyvä niin, ei tässä ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa vielä olla.

Pistin elämän risaiseksi ja ostin sen pyörän. Se on kaunis! Ja niin kiltti ajettava. Heti kun vein sen neitsytmatkalleen, sain hävyttömän komealta mieheltä kääntyvän pään ja pitkän katseen ohiajavasta autosta. Hyvä enne. Tankojuoppoilin eilen paikallisesta kotiin, tuuli korvissa humisten, kun tuli kiirus ehtiä kaupungille Ilonan kanssa. Oli aivan älyttömän hauskaa. Jorattiin, keskusteltiin omalla ja vieraalla kielellä ja torppailtiin Ilonan sinnikkäitä ihailijoita, joista legendaarisin pääsi suorilta iskurepliikkien TOP-10:iin:

Iskijä: ”Mä oon niin hullu, että sä et voi auttaa mua. Jos suomalainen mies on heikko, niin se on paha?”

Ilona: ”Riippuu miten se ilmenee.”

Iskijä: ”Niin mut suomalainen on heikko niin se on paha.”

Tässä vaiheessa hitaasti mutta varmasti iskettävän selkä kääntyy vaistomaisesti iskijään päin. Hyvät naurut saatiin kuitenkin, kiitos originelleista iskurepliikeistä pojat! Mä tirskuin vieressä ja seurailin mielenkiinnolla Ilonan alati kasvavaa ihailijakaartia, jonka lähestymisyritykset oli vähintäänkin kyseenalaisia.

Pari päivää sitten tein montaa asiaa, jota en ole pitkiin aikoihin tehnyt. Hypin narua, kävelin puujaloilla ja pelleilin hulavanteella. En muuten ymmärrä, että miten sitä pystyy pyörittämään... Osattiinhan me se silloin joskus, mutta en tajua, lantio ei vain osaa vatkata oikealla tavalla. Lasten leikit on kyllä älyttömän tehokasta jumppaa. Pohkeet ja pehva aivan krampissa kaikesta pomppimisesta ja loikkimisesta. Siistii! Nyt kun vielä pääsis tvistiä kokeilemaan niin kuukausi olisi täydellinen. Vasemmassa jalassa valtava rakko. Ei aikuisen iho enää ymmärrä, että muutaman tunnin leikkimisen jäljiltä pitää vielä olla ihan kunnossa.

Tänään vietän tylsäiltaa. Laura soitti ja aikoo myös viettää tylsäiltaa, joten päätimme yhdistää tylsäillat. Yhdessä on kivampi tylsistyä ;) Huomenna pitääkin mennä moikkaamaan läjää vanhoja tuttuja, odotan innolla. Sitä ennen kuitenkin edessä on Sonjalla auton pesua ja puutarhakalusteiden penslausta, josta tulee ihanan tervehenkistä kun siihen yhdistää auringonpaisteen ja hyvän seuran. Uskomatonta mitä kaikkea kivaa sitä ehtii tehdä kun on vapaalla. Kaikkea pientä mutta merkityksellistä. Kaikkea sellaista ihanaa, mitä ei ehdi ikinä kun on koko valoisan ajan jossain konttorirottana. Pitäisi varmaan vaihtaa alaa. Alkaa joksikin vapaammaksi. Työttömäksi? Heh. Ei sentään.

Noniin. Ja eikun pyörällä iltaa viettämään! Hyvää viikonloppua meille kaikille ihanille ihmisille, joiden mielestä puujalkojen korkeampi puola on hieman pelottava ja samalla kiehtova.

F43. Seuraava potilas.

2005-04-12T21:08:00.000+03:00

F43 Järkyttävään kokemukseen liittyvät häiriöt eli vakavat stressireaktiot ja sopeutumishäiriöt

F43.0 Tilapäinen järkyttävään kokemukseen liittyvä reaktio. Semmoinen tuli. Oho. Ei löydy näppiksestä. Olisi sitä kai voinut jatkaa töissä, mutta kun ei sitten oikein saanut kunnolla happea kun rintaa pisti ja pulssi veti kesämotarivauhtia vuorokauden ympäri. Kädet vappas kuin herra Parkinsonilla. Mitään en muistanut jos ei kalenterissa lukenut. Ajattelin, että josko sitä sitten kuitenkin menisi ja kokeilisi, että uskooko ne lääkärit jos vannoo, että on aika paha olla. Usko ne. Verenpainekin oli kattolukemissa. Laittoi sairaslomalle. Antoi beetasalpaajia. Otetaan tarvittaessa. Kyllä kiitos. Liittokin soitti, oikeassa olin. Kovistelivat vähän sitä raivohullua. Laitonta nähkääs. Tuollainen riehuminen alaisille. En halua mennä takaisin, mutta ei kai ole vaihtoehtoja ennen kesää. Muuten tästä vapaasta voisi nauttiakin, ellei stressi purkautuisi naurettavana yskänä ja nuhana.

Ekana iltana makasin toista tuntia sängyssä katsomassa telkkaria, pari beetaa vatsalaukussa möllöttäen. Lepopulssi silti 90. Siihen asti olin aika vakuuttunut, että olin psyykannut koko jutun itselleni, että olin vain vienyt itsekusetuksen uudelle tasolle. Mutta kun ei se sitten loppunutkaan vaikka sain jäädä rauhassa kotiin, veti vähän vakavaksi. Ja vähän vihastutti, että joku ihminen voi omalla toiminnallaan aiheuttaa mulle fyysisiä oireita. Ja kuinka tyhmä olen, että olen antanut sen mennä näin pitkälle. Mutta nyt on nollatoleranssi. Ei enää yhtään raivokohtausta, huutoa tai riehumista. Yksikin, niin nähdään oikeudessa. Tai paiskataan 24 karaatin kultaista kättä.

Parin päivän kuluttua olin melko varma, että tästä taidettiin selvitä aika vähällä. Oireet lakkasi ja pulssikin tuntui pysyvän melko hyvin kurissa. Sitten varasin aikaa kauneushoitolaan. Ajat menivät liian pitkälle ja sain paskahalvauksen. Itkin ja ärisin (suljettuani puhelimen, syytön se täti on) sängyssä ja tulin siihen tulokseen, että en kai sitten olekaan ihan niin ookoo kuin miltä tuntui. Aloin miettimään, että miten moneen asiaan toi työn aiheuttama stressi vaikuttaakaan? Kärsivällisyys on ihan mitätöntä ja hermot menee riekaleiksi ihan pienistäkin jutuista. Tottakai se heijastuu muuhunkin elämään. Anteeksi jos olen ollut ikävä ihminen. Minulla on ollut vähän paha olla.

Viikon kuluttua sain ensimmäisen kerran kunnon yöunet. Ikävä myöntää, mutta ystävämme alkoholi auttoi asiaa. Vedin perseet lauantaina ja heräsin seuraavana päivänä kolmelta. Edes Teriksen missaaminen ei harmittanut, koska sain kunnon yöunet. Se laukaisi niin, että nyt oon saanut kunnon (selvät) yöunet joka yö. Mitä nyt unet on niin ruuhkaisia, että aamulla tuntuu kuin olisi ollut töissä koko yön. Viime yönä mut mm. kidnapattiin. Mutta unta kuitenkin! Kiitos armoitettu viini, olen teille kiitollisuudenvelassa. (lapset, älkää ottako mallia, alkomahooli on pahasta)

Kävin tekemässä töitä Jonakselle, että saa vähän rahaa kasaan. Totesin tänään miten köyhistellään (rahat loppu...). Kävin viemässä pullot kauppaan ja sain 14 euroa. Sillä sain ostettua röökiaskin lisäksi loppuviikon ruuat: salaattitarpeet, kanaa, mustikkakeittoa ja sulatejuustoa. Kanasta loihdin kahden päivän lämpimän ruuan, kiitos Ilonalle, joka lahjoitti purkkikamana wokkivihanneksia. Ne ja riisi yhdessä muodostuivat thai-currykanaksi, josta tuli 2,5 annosta ruokaa. Salaattitarpeista saa kolme isoa salaattia, yhdistettynä kaapissa olevaan fetajuustoon. Jos ne yhdistää currykanaan, saa kaksi kevyttä lounasta ja kaksi lämmintä ruokaa salaatilla sivussa. Sulatejuusto ja vihannekset menee leivän päälle (aina pitää olla varrasleipää) ja mustikkakeitto korvaa jogurtin. Jos ostan vielä kaksi purkkia tomaattimurskaa, saan kolme lämmintä ruokaa lisää, koska sipulin kanssa siitä saa namia tomaattikeittoa. Pääruoka siitä tulee jos ostan vielä raejuustoa purkin. Eli noin kolme euroa lisää ja mulla on todella kasassa koko viikon safkat! Ihmeellistä. Normaalisti viikon safkoihin menis 40 euroa. Plus ulkona syömiset.

Tää köyhäruokailu on hyvä siksikin, että siitä tulee myös terveellistä ruokailua. Vaaka on meinaan kilahtanut. Se väittää, että olisin lihonut neljä kiloa viikossa! Ikään kuin se ei näkyisi jos niin olisi tapahtunut. Housut ainakin alkaisi kiristää. En kuitenkaan voi olla aivan varma, joten ajattelin varmuuden vuoksi pudottaa ne neljä kiloa. Ei siitä haittaakaan ole. Lähtisi vielä tää lentsu niin pääsisi ulkoilemaan.

Oikeasti mun rahat ei ole aivan loppu, vaan pidän niitä jäissä koska haluan ostaa pyörän. Haluaisin taas päästä rullaamaan kaikkialle ja kotona makoillessa on tullut vastustamaton halu päästä huristelemaan illalla. Mä kun vihaan lenkkeilyä, niin pyörä on lähin nautinnon aiheuttaja jota voin kuvitella. Jos ostan pyörän, joudun jatkamaan tätä köyhäilyä loppukuun ja jään äidille velkaa. Jos en osta, voin alkaa tuhlaamaan, mutta rahat häviää taivaan tuuliin, eikä mulla ole edelleenkään pyörää. Ehkä siis hankin pyörän ja köyhäilen vielä pari viikkoa.

Unelmien mies on hävinnyt unista. Ehkä se luuli beetasalpaajia psyykelääkkeiksi ja pelästyi :)

Ei aprillia

2005-04-01T13:30:00.000+03:00

Oho. Ei ole ehtinyt kirjoittamaan. Olisi kai ollut hauska heittää joku mega-aprillipila, mutta kuka sitä olisi uskonut? Tässä kuitenkin valikoima, joista voi poimia mieluisimman:
”Tomi kosi minua suorassa lähetyksessä!”
Oikeasti en ole edes nähnyt unia Tompasta. Sekin on hylännyt mut!
”Harrastin seksiä!”
Hah! Niin varmaan! Aika paksua.
”Jonas ruikutti minua takaisin ja uhkasi tappaa itsensä ellen suostu!”
Ähhähää, tuskin. Suutelin tosin sitä eräänä iltana.
”Tapasin elämäni miehen!”
Onko se jotain shampoota?
”Olen raskaana!”
Ehei, kaikki muut vain ovat. Raskauteen tarvitaan siittäminen, siittämiseen mies... tarvitseeko selittää enempää? (okei, poislukien conseptione immaculata)
”Laihduin viisi kiloa!”
Pizzalla, karkeilla ja suklaalla vai? Juujuu.
”Ostin farmarin!”
No tämä itseasiassa melkein tapahtui...
”Näytin vaatekaupan sovituskopissa laihalta!”
Päinvastoin, sain käsiläskitrauman. Kiitos henkkamaukka, haistakaa paska.
”Sain potkut!”
I wish...

Ei ole oikeasti jaksanut kirjoittaa, duuni syö kaiken energian. Pomo on niin valtava ääliö, että olen etsinyt kuumeisesti erilaisia tapoja saada jonkinlaista oikeutta. Kiitos uusitulle työsuojelulaille, mulla olisi nyt oikeasti peruste saattaa se ikävään jamaan. Otin liittoon yhteyttä, ei ole kuulunut mitään. Mistähän perkeleestä niitä jäsenmaksuja sitten maksan kun ei hätätilanteessa saa apua... Sinnittelen nyt päivästä toiseen ja yritän pysyä edes töiden ulkopuolella pirteänä, ettei stressi kuluta liiaksi elimistöä. Ei ole terveellistä olla ahdistunut koko ajan. Se viimeisin oli kyllä oikeasti viimeinen pisara. Kukaan, ei kukaan kohtele mua noin. Eikä varsinkaan työnantaja, jonka velvollisuus olisi pitää huolta mun hyvinvoinnista eikä yrittää tuhota sitä. Idiootti. En haluaisi käyttää sanaa kosto, koska kyseessä on oikeasti ennemminkin sitä saa mitä tilaa –pohjainen tilanne. Systemaattinen häiriköinti ei vain ole oikein ja minä en perkele anna sen mulkun jatkaa sitä muidenkaan kanssa vaikka itse pääsisin pois tästä läävästä. Pari kirosanaa :)

Koska on suhteellisen hälläväliä-asenne päällä, päädyttiin eilen Ilonan kanssa kittaamaan viinaa. Tanssittiin kuin mielipuolet ja juotiin vaikka mitä ja kaikkea sekaisin. Oli ihan helvetin hauska ilta. Molemmat kovin au naturel, suoraan duunista pliisuissa vaatteissa ja tukka paskaisena ilman meikkiä. Silloin on yleensä kaikista hauskinta, koska keskittyy lähinnä hauskanpitoon eikä siihen, miten muut sinuun suhtautuvat. Ennen juominkeja käytiin ravaamassa vaatekaupoissa ja pistin huntin haisemaan. Päätin, että nyt kun vielä rahaa on, sitä on käytettävä. Enkä tosin ostanut mitään tyhmää, hyviä käyttövaatteita ja aivan iiihanan hameen. Kokeilin myös sellaista jännää pellavahametta, mutta siinä oli takana jotkut ihmeelliset poikkiraidat, jotka sain ahterin näyttämään samaan aikaan valtavalta ja muhkuraiselta. Muutenkin valot oli niin järkyttävät, että sain ensimmäistä kertaa elämässäni läskikäsikompleksin. Saa olla melkoinen valoteknikko, että onnistuu saamaan ihon jokaisen muhkuran ja epätasaisuuden korostettua. Tuskallista. Päätin etten syö taas hetkeen mitään ylimääräistä. Vaikka näköjään pizzalla ja karkilla elämällä ei saa painoa nousemaan, mutta heti kun syö terveellisesti, vaaka alkaa kiljumaan. Naisvatsakin on vahvassa noususuhdanteessa (se poikkipötkylä, joka tulee navan alle, joka ei litisty vaikka kuinka vetää vatsaa sisään). Mie taian vanheta :(

Päätettiin Ilonan kanssa perustaa haaremi. Haastattelemme kandidaatteja ensi tilassa. Ulkomaan vahvistuksiin kuuluvat mm. Tom Welling ja Orlando Bloom, kotimaisista mukaan kelpuutettiin Tomi ja Ilonan serkun entisen herkku-poikaystävän isoveli, jota emme kumpikaan ole nähneet, mutta jonka on pakko olla tosi herkullinen jos muistuttaa yhtään pikkuveljeään. Tilauksessa on myös yksi intiaani ja muutama muu.

Mulla on nyt sitten taas auto käytössä. Meinasin saada autokaupassa hermoromahduksen, kun istuin faijan haluamaan autoon, kuulin oven karmean kolahduksen, näin postimerkin kokoiset pedaalit ja vaiheet joiden ohjailuun pitäisi olla apinakäsi eikä läskikäsi, koetin taustapeiliä ja sain fläsärin lapsuudesta kun peili jäi käteeni, koska se toimii jollain kampakeraamisella pallonivelellä ja totesin, että ei enää koskaan tätä automerkkiä jota ei autoksi edes kutsuta monessa maassa. Sanoin noin viisikymmentä kertaa ei, EI ei, sori faija mut EI. Sitten neuvottelin yhtä hyvän diilin oikeasta autosta. Nyt siis en ole enää riippuvainen duunikaverin kumijalasta, eli lopareiden ottaminen käy koko ajan helpommaksi. Sonja olisi nauranut itsensä kuoliaaksi jos olisin ajanut sen farmarin niiden pihaan. Onneksi ei tarvitse. Olen aika tyytyväinen ja faijakin on, eikä autokauppiaskaan valittanut, joten kaikki voittivat!

Herkullisimman juorun säästin loppuun :) Niin siis joo, olen ollut pikku-pihtari enkä ole kertonut kenellekään, että suutelin Jonasta! Ähhähäää. No kun ei se merkinnyt mitään. Sain siltä juhlista kyydin kotiin ja kun olin nousemassa autosta, se suuteli mua. Enkä sitten kampoihin laittanut, kun en ole ketään pitkään aikaan suudellut ja sen kanssa se on niin kertakaikkisen ihanaa. Sänkyyni en ottaisi sitä mistään hinnasta, mutta pikku suudelma juhlan kunniaksi ei kaatane maailmaa. Olin tosi tyytyväinen kun en ollut kertonut kenellekään, koska aloin taas vainoharhailemaan ja ajattelin, että ihmiset pitää mua jotenkin vajaana ja tyhmänä. Nyt koko jutusta on aikaa, niin se tuntuu lähinnä hassulta tapaukselta.

Jättäkää uneni jo rauhaan herra Metsäketo

2005-03-17T20:59:00.000+02:00

Unimaailma jaksaa jatkaa suoraa vittuilua. Viime yönä nuoriherra Metsäketo teki jälleen kameoroolin unessani. Olin istumassa iltaa ystäväni kanssa ravintolassa ja Laulaja sattui olemaan siellä yksityistilaisuudessa keikalla. Unessa muistin vielä edellisen ”tapaamisemme” ja odottelin pöydässä hieman hermostuneena josko hän huomaisi minut. Laulaja istui sitten siinä looshissa ystävänsä kanssa ja heidän seurassaan olivat, yllätys yllätys, tyttöystävät. Kaulailivat ja keimailivat siinä vaaleaveriköt ja minä olin sitten myrkyn nielleenä. Kävihän Laulaja kuitenkin (lyhyessä tukassa) tervehtimässä minua, sarjoista tutulla jengigangsta-nyrkinkopautuksella. Yritin esittää urheaa ja olla mukana typerässä hyväjätkä-touhussa. Masentavaa. Onko pieni romantiikka nyt unissakin kiven alla muka? Häh? Epäoikeudenmukaista! Onneksi Smallvillen kolmannen tuotantokauden jaksot alkavat sunnuntaina, ehkä Tom Welling pystyisi siihen mihin Laulaja ei unissa kykene ;)

Lievän köyhä elämä mulla.

Kaikkialla on aivan liian kylmä. Ulkona on kylmä, sisällä on kylmä, kylmä kylmä kylmä. Kun nousee ylös, jalkapohjia vihloo, niin kohmeessa ne on.

Ihan käsittämätöntä että huomenna on taas perjantai. Viikot menee niin nopeasti, ettei pysy perässä. Ollaan yritetty Sonjan kanssa sovittaa aikatauluja johonkin kuosiin ja nyt viikonloppuna ilmeisesti vihdoin onnistun pääsemään sinne. Tapasin pitkästä aikaa yhden ystävän ja tuntui oudolta kuunnella mitä kaikkea sille kuuluu ja sitten kertoa, että mitä itselle kuuluu. Tietysti perhe-elämää viettävällä on enemmän kuulumisia kotirintamalta kuin meikäläisellä ja tuli taas vähän vajaa olo. Ystävä kysyi, että mitenkäs ne miesasiat, että tapailenko ketään tms ja vastasin jo aivan liian luonnollisesti, että ehei mulla ketään ole. Se on jo ihan liian luonnollinen olotila, ettei ole mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen (Laulajaa unissa kun ei oikein lasketa). Aloin miettimään, että koska olisi ollut mitään ja se oli sitten varmaan se Nauravasilmäinen, mutta ei kai sitäkään voi oikein laskea ja onhan siitä jo aikaa. Mutta todellisuudessa pian tulee kaksi vuotta täyteen ”ei mitään”. Tavallaan tuntuu käsittämättömältä, että ihminen voi oikeasti elää ilman läheisyyttä ja romantiikkaa kaksi vuotta and counting. Toistonkin uhalla on pakko sanoa, että en minä ajatellut olevani sellainen ihminen joka viettää elämänsä yksin. Ei tämä kamalaa ole, en minä sitä. Mutta on se vähän pelottava ajatus, ettei rakasta ketään eikä saa vastarakkautta. Eikä sitä voi olla ajattelematta, että minussa on pakko olla jotain perustavanlaatuista vikaa kun en kenellekään kelpaa. Markus kysyi, että miksi sitten olen niin huono kumppani. Yritin perustella, mutten osannut. Kun ei minulle ole kerrottu mitä sellaista vikaa minussa on, että mun kanssa ei kestä elää. No se siitä.

Jos vaikka tekisi vähän iltapalaa ja alkaisi katsomaan Teho-osastoa. Ja nukahtaisi keskivaiheilla.

Suck that!

2005-03-15T15:00:00.000+02:00

Enpä sitten tiennytkään, että imurilla ON väliä. Siis nehän imevät roskia lattialta ja matoista, mutta nyt kun vihdoin sisäänajoin uutuuttaan kiiltelevän pikku-Paholaiseni, se meinasi tappaa mattoni ja murhasi eteisen muovilattian. Taisin olla kovinkin fiksu kuluttaja, koska ostin pienimmän ja tehokkaimman masiinan, joka halvalla lähti. Imuteho on niin valtava, että maton päällä on pakko seistä kun imuroi ja kaikki imurointi pitää suorittaa ulospäin, reunojen yli, koska muuten matto on rullalla. Ja ei, se namiska siinä varressa ei auta asiaa ollenkaan. Eteisessä, jossa asuntoni kasvattaa jonkinlaista antibioottista viljelmää suihkun aikana kynnyksen läpi valuvan veden ansiosta, imuri raastoi lattian muovimatosta palan irti. Toruin hieman pikku-Paholaista ja kumarruin tutkimaan lattiaa. Olen melko varma, että siellä asuu jatkuvan nuhani aiheuttaja, homepöpö, vaikka en nähnytkään muuta kuin likaa maton alla. En vain jaksa tehdä asialle yhtään mitään, koska jos taloyhtiöön tosiaan on tulossa putkiremontti (kuten asunnonvälittäjä mainoksessaan ilmoitti), minä en tuhlaa sekuntiakaan aikaani tai vaivaani mokoman ylihinnoitellut paskaluukun remonteeraamiseen. Pikku-Paholaisen avulla saisi kiinni keskikokoisen murtovarkaan, joten oloni on nyt kuitenkin turvallisempi.

Tänään on tärkeä päivä. Tänään Keskustellaan ja toivottavasti siirretään ikävät asiat käsiteltyjen aiheiden arkistoon ja palataan normaaliin arkeen. Prosessi on valmis ja tuote on pakattu, vain laadunvalvontakeskustelu on käymättä. Jännittää. Ja tuntuu vähän pöljältä. Mutta erityisesti jännittää.

Näen Julian viikonloppuna! Vihdoin! Tietenkin tänään lykkäsivät menon seuraavaksi aamuksi, että on sitten pakko olla vetämättä aivan kaameita naamoja, mutta silti: Jej! Tiedossa toivottavasti kikatusta ja käkätystä, vakavaa ja henkevää keskustelua joka muuttuu ilman ennakkovaroitusta paskaiseksi nauruksi, todella huonoa läppää ja muutamia herkullisia juoruja.

Tänäänkin on hyvä päivä. Eilen oli niin raskas työpäivä, että soitin Lauralle heti duunista päästyä, että nyt täytyy saada siideri. Noilla seurustelijoilla kun on kuitenkin ne sellaiset ”kaupassa käynnit” ja ”ruuan laitot”, niinpä syöksähdin lokkeilemaan ruokapöytään kahden siiderini kanssa. Hyvät ruuat ja erinomaiset siiderit. Ilona tuli vielä sitten oikein paikalliseen siiderille, joten nukkumaan mennessä oli miellyttävä pöhnä, se nousuhumalan esiaste. Tuli todella tarpeeseen se kylmä ja herkullinen jumalten juoma. Olisi todella ikävää olla alkoholisti, silloin ei voisi kaataa kuivaan kurkkuun kuplivaa siideriä tällaisissa välttämättömissäkään hetkissä. Note to self: älä ajaudu alkoholistiksi, se ei voi olla hirveän mukavaa.

Unissa oli kauhea kiire koko ajan. Eikä yhtään komeaa miestä. Huutava vääryys. Näin muuten yönä eräänä, että sain potkut töistä ja olin aivan jumalattoman onnellinen. Deletoin hilpeänä tiedostoja ja siivoilin työpöytää. Jaa mitenkäniin pitää tsempata niihin pääsykokeisiin...

Lennätä minua herra Metsäketo

2005-03-14T14:58:00.000+02:00

Tänään olen vahva ja hyvä, mahtava ja fiksu, viisas ja voimakas! Ei uskoisi kun miettii mitä ajattelin koko viikonlopun. Minulle ei sovi kotona oleminen. Vaikka pääsinkin Markuksen luo perjantaina viettämään edes jonkinlaista kodin ulkopuolista viikonloppuelämää, sen tuoma ilo haihtui lauantaina, kun olin vakuuttunut, että olen virheellinen ja karmea, tyhmä ja vihattu. Markus parka joutui todistamaan sitä, miten mökkihöperöitynyt naiseläjä purkaa parin viinilasillisen jälkeen ahdistustaan: huutamalla ja haukkumalla televisiossa esiintyville ihmisille, jamba-mainoksille, ruusuja toivoville epätoivoisille luusereille reality-sarjoissa jne. Olen melko varma, että aiheutin Markus-paralle elinikäisen trauman. Lauantaina oli sunnuntai, istuin kotona ja toivoin, että edes joku kanava näyttäisi edes jotain ohjemaa. Mietin myös, että puhelimeni ei soi, koska kaikki vihaavat minua. Koska kenellekään ei tule mieleenkään, että he haluaisivat hakeutua seuraani koska olen ankea ja ahdistava ihminen. Sunnuntaina olin jo vakuuttunut, että koko maailma keskustelee selkäni takana siitä, että onko mahdollista olla enää koskaan soittamatta minulle ilman että huomaisin. Vainoharha on vittumainen kaveri. En siis yksinkertaisesti voinut soittaa kenellekään, koska olin vakuuttunut, että olisin vain pakottanut heidät keksimään laimeita tekosyitä etteivät joutuisi tapaamaan minua.

Luojan kiitos on maanantai. Tänään on hyvä päivä, tänään minulla on asiallinen olo, minä osaan ja pystyn. Joku ihminen varmasti jossain haluaa minun seuraani.

Kävin viime viikolla Mikon kanssa kevyellä kenttäretkellä Oonan luona. Koska olimme aikonut alunperin mennä vain kahville ja yllätimme Oonan kyläilypyynnöllä, jouduimme tappamaan aikaa hieman ennen sinne menoa. Menimme siis Ikeaan. Tavoitteena ostaa pizzaleikkuri. Ja katsokaa, sain pizzaleikkurin! Ja kasvin... Pyysin Mikkoa estämään minua, mikäli yritän ostaa taas uuden kasvin uhrattavaksi asuntoni myrkylliselle alttarille. Ostin sitten kuitenkin. Olen ilmeisesti hieman optimistinen, sillä olen saanut kasvin kasvamaan. Sonja antoi Lauran poikaystävälle kasvin, jonka se tietenkin unohti sinne ja minä otin sen mukaani, vakaana aikomuksena antaa kasvi sitten heti kun nähdään. No se vähän unohtui ja annoin sen juurtua vesilasissa odotellessaan. Se muunmuassa seisoi samoissa vesissä kaksi viikkoa lomani ajan ja kasvatti sitten juuret. Laitoin sen ruukkuun ja nyt olen innolla seurannut sen kasvamista. Sillä oli alussa kaksi lehteä, nyt kolmas terhakka varsi on jo kasvanut ja neljäs on nupullaan. Ilmoitin Lauran poikaystävälle, että hän ei nyt sitten saakaan kasvia takaisin, olen kiintynyt siihen liikaa. Lupasin palauttaa sen, mikäli se jonain päivänä aikoo kuolla ja se on pelastettava vammaiselta viherpeukaloltani. Olen ihmetellyt suuresti sitä, miten kasvi voi kasvaa minun luonani, sillä kaikki kasvit kuolevat hoidossani. Tulin siihen tulokseen, että tähän asti minulle on tuotu (tai olen ollut hoitamassa) muiden istuttamia ja kasvattamia kasveja, joista minun on pitänyt pitää huolta. Ne kuitenkin ovat aina protestoineet ja osa jopa heittäneet henkensä vastalauseeksi minun käsittämättömän huonolle kyvylleni hoitaa niitä. Turhamaiset paskiaiset. Noh, tämäpä on tullut minulle ”vauvana”. Se ei kuulkaa tiedä paremmasta, siksi se viihtyy!

Unimaailma on suorastaan hilpeä. Viime viikolla näin seikkailu-unia, jossa Taru Sormusten Herrasta –kaarti taisteli kanssani ja minä valitsin aselajikseni veitset. Tein strategisia päätöksiä valittavista reiteistä ja käytettävistä ovista. Päätin valita taistelun tien, sillä se on nopeampi vaikkakin kivuliaampi. Heh. Toisena yönä Tomi Metsäketo tuli kanssani tanssilattialle ja tanssitti minua, kuin pariluistelussa konsanaan. Ihmiset haukkoivat henkeä kun Tomi piteli minun siroa kaartunutta vartaloani yhdellä kädellä ilmassa ja liikuimme pehmeästi kuin gasellit hidastetussa elokuvassa. Tanssin jälkeen hän kumartui suutelemaan minua kiitokseksi, mutta painoin pääni arasti alas, enhän voinut, sillä hän seurusteli. Aamulla kun heräsin typerä virne naamallani, hakkasin päätäni seinään, että eikö 7-päivään uusimmat päivitykset päädy muka uniin! Enkö juuri lukenut, että hän on sinkkuna? (tuskin kauan) Eivätkö uneni voisi suoda minulle noin pientä iloa, että saisin suudella kunnolla ja herätä aamulla johonkin muuhun kuin kieltäymyksen jättämään hämmentävään vaillinaiseen olotilaan? Jostain syystä nämä ”elämäni miehet” ovat unissa nyt kovin pitkätukkaisia. Kaikilla maantienväriset hieman pidemmät hiukset. Ah ja voih, lisää näitä unia!

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

2005-03-09T22:35:00.000+02:00

”Kosto on suloinen”, sanoi viisaudenhammas kun muistutti taas olemassaolostaan keskellä yötä. C.S.I. Miamissa sädettivät murhatun tytön kallon ja tekivät amerikkalaisen päätelmän: ”Tämä tyttö ei ole päivääkään yli kahdeksantoista, sillä hänellä eivät ole vielä viisaudenhampaat puhjenneet”. Sonja oli sitä mieltä, että pikaruoan sisältämät kasvuhormonit varmaan nopeuttavat jenkkiteinien kehitystä ja siksi voidaan tehdä tuollaisia päätelmiä. Minulla puhkesivat mokomat vasta kahdenkympin jälkeen ja toinen puoli on edelleen neitseellinen. Puolet minusta ei siis ole päivääkään yli kahdeksantoista! Jej! Viime yönä ne päättivät alkaa kasvaa taas ja koko leuka on arkana. Olen yrittänyt löytää epätoivoisesti lapsuudenaikaista puruleluani, mutta huonolla menestyksellä. Sormen narskuttaminen helpottaa hetkellisesti. Kuten myös kielellä kohdan repiminen, joka tosin aiheuttaa sen, että naama vääntyy ihme mulkeroilmeeseen takaportteja tavoitellessa ja lapset alkaa itkemään nähdessään.

Gabaldonin Matkantekijä on hävinnyt. Tämä on etsintäkuulutus. Luulin lainanneeni sen Ilonalle, mutta näin ei kuulema ole ja hyllyssä on vain kannet... Mihinkähän sekin on omistajaansa pakoon ryöminyt. Ehkä sekin meni kivikehästä 1700-luvulle ja löytyy mystisesti Skotlannista?

En millään malttaisi mennä pesemään hampaita. Kasvukipujen takia se on niin nautinnollista, että olen onnistunut jo jynssäämään ikeneni verta vuotaviksi. Onneksi kipuilua kestää vain pari päivää, sitten ne taas taantuvat ja leukaluu antaa periksi. En kyllä käsitä miten ne ylimääräiset hampaat enää sinne taakse mahtuvat, mutta suorassa näyttävät tulevan ja onhan siellä sitten takana tilaa ainakin yksi millimetri! Sinne on hauska harjalla sorkkia.

Luumukermaviiliä

2005-03-09T12:37:00.000+02:00

Kipeänä tulee tehtyä aivan omituisia juttuja. Viime viikonloppuna meni kuumehoureisena kauppaan ja halusin aivan hirveästi luumurahkaa. Pähkäilin hyllyllä katsellen viilipurkkeja ja muita, enkä mitenkään saanut päähäni että mitä maitotuotetta rahkan tekemiseen tarvitaan. Ihan oikeasti, punnitsin vaihtoehtoja pitkään ja tulin siihen tulokseen, että mitä luultavimmin rahkan tekoon tarvittavan maitotuotteen nimessä ei ole sanaa rahka. Vetisten silmien tihrustuksessa päädyin ottamaan kolme purkkia kermaviiliä. Kyllä, kermaviiliä. Rahkaahan siis ei tehdä MAITORAHKASTA vaan kermaviilistä... Nyt jääkaapista löytyisi kermaviiliä yllin kyllin, enkä osaa tehdä sille mitään muuta kuin lisätä dippimausteet. Luumut sentään osasin ostaa. Note to self: älä mene kipeänä kauppaan. Ei ole helppoa ei.

Ken kuuta kurkottaa...

2005-03-08T20:29:00.000+02:00

Päädyin uteliaisuuttani kuukuppikunnan sivuille ja sain kolmenkympinkriisin lisäksi aivan toisenlaisen kriisin. Nimittäin sen, että aivan pian minulla pitäisi ilmeisesti olla löysä vittu. Aivan siellä viattomasti kaikkien menstruaatiokerääjien keskellä on piilotettuna varsin selvä viesti: kuppeja on kahta kokoa, toinen synnyttämättömille ja toinen synnyttäneille ja/tai yli 30-vuotiaille. (Anteeksi kuinka!?!) Sivuston ohjeiden mukaan jos olet yli 30-vuotias, tarvitset ilmeisesti 2-5 milliä enemmän vetoisuutta verikuppiisi ja halkaisijaa 3 mm lisää. Tämä siis varmaan perustuu siihen, että kolmekymppinen muori jolla on normaali elämä, on kerinnyt jyystämään elämänsä aikana yhden synnytyksen verran synnyttimiä löysyttäviä heppejä. Minä olen nyt taas ihan helvetin epänormaali ihminen, kun en millään suostuisi joustamaan kuppikoossani synnyttäneiden puolelle, olkoon mittarissa mikä ikä hyvänsä! Vai onko kuukuppilassa jotain salaista tietoa lantionpohjan lihaksiston automaattisesta rappeutumasta? Vai olenko vain suojassa, koska en yksinkertaisesti harrasta seksiä? Ja mitähän helvetin väliä tällä edes on, kun en eläessäni suostuisi tunkemaan moista kuppia mihinkään reikääni. Mokoman vempulan jatkuva asettelu luultavasti onnistuisi aiheuttamaan sen vaadittavan venymän kolmeenkymppiin mennessä. Mutta siis olen kohta liian vanha synnyttämättömien kokoon ja liian pieni kolmekymppiseksi. Kuulostaa epäilyttävästi elämäntarinaltani!

Elossa sentään

2005-03-08T15:47:00.000+02:00

Kuinka moni muu on sairastanut kaksi flunssaa tässä aallossa? Olen elossa, hädin tuskin, mutta kuume on laskenut. Viikonloppuna olin varma, että kun sydän jälleen kerran aivastuksen aikana pysähtyy millisekunniksi, se ei välttämättä enää jatkaisikaan lyömistä. Aivastukset olivat aivan holtittomia. Jalat vavahtelivat niiden mukana hervottomana ja olin melko varma että kuolen. Väsymykseen jos en muuhun, sillä en minä mitään untakaan saanut. Torkahtelin häiriintyneisiin kuumehoureisiin ja heräsin niistä yskimään yökötyksen partaalle asti tai pärskimään itku kurkussa. Olo oli niin karmea, että pyysin jopa äitiä jäämään seuraneidiksi viikonloppuna. Se on paljon se kun aikuiselta ihmiseltä loppuu kantti ja vajoaa viisivuotiaaksi, joka itkee äitiä lohduttamaan kun on pipi. En ole juurikaan tervettä päivää nähnyt sen kirotun matkan jälkeen ja ensi viikonlopuksi odottelen sitten jotain kiukkuista jälkitautia. Keuhkokuume sopisi kuvaan, joten tuskinpa ensikään viikonloppuna näen yhtään ainutta ihmistä.

Olen hieman jännittynyt tänään, koska nyt kun toivuin, sain aikaiseksi tehtyä jotain joka on saanut odottaa melko pitkään. Pieni selvittely meneillään. Saa nähdä kuinka käy. En ymmärrä mikä vimma mulla on aina saada selvitettyä kaikki asiat. Miksei voisi olla vain yksi niistä ihmisistä, jotka antavat olla, eivätkä vain välitä? Olisi niin paljon helpompaa.

Olen pohdiskellut viime aikoina kysymystä ”Miksi herätä aamulla?”. En ensi alkuun keksinyt ainuttakaan vastausta, sillä ne kaikki olivat jotenkin ulkopuolisia. Eihän ihminen ystävien tai sukulaisten takia halua herätä joka aamu, kai se enemmänkin itsestään pitää tulla se syy. Ja sitten mietin, että onkohan varsinaista syytä olemassakaan? Tuskin. Tässä maailmassa ei ole yhtään hyvää syytä herätä joka aamu ja silti harva se päivä illalla voi sanoa kuitenkin yhden asian, jonka takia kannatti nousta sängystä. Kai ne on taas ne kuuluisat pienet asiat. Ja uteliaisuus. Jos tarpeeksi monta aamua herää, jonain päivänä on pakko tapahtua jotain sellaista jota kannatti odottaa. Jonka takia kannatti herätä niihin satoihin mitäänsanomattomiin ja turhiin päiviin. Se on eri asia tunnistaako sitä kun sen näkee, mutta pakkohan niin on olla. Ja jos ei olekaan, no ainakaan ei sylkenyt elämää silmille. Joka aamu on herättävä, koska on elossa, koska pystyy heräämään. Koska pitää kunnioittaa sitä mitä on annettu? Ehkä. Ei se kai paljon auta, mutta ei elämisen tarkoitusta ja merkitystä kai voi eritellä yksityiskohtaisesti, vaan se tulee arvostamisen kautta. Jos arvostaa elämää, sen merkitykset avautuvat pikkuhiljaa?

Nyt aikuisten oikeasti joku valon pilkahdus tai en ala enää mitään!

Elämä yllättää

2005-03-04T10:23:00.000+02:00

Rankka yö. Tuntuu siltä kuin olisi vedetty valtavan viemärin läpi ja imetty kaikki energia ulos. Ei tämä ihan sitä piristystä ollut, jota olin kaivannut... mutta kyllä silti sen väärti. Mitäpä sitä ei tekisi. Töissä on tosin hieman vaikea nyt olla. Enkä saa asiasta puhuakaan. Onpa taas sekavaa.

Kävin toissa päivänä moikkaamassa masuneitoja, Sonjaa ja Oonaa. Istuttiin iltaa ja kauhisteltiin kumppanin kautta tulleiden sukulaisten psykopaattisia tempauksia, syötiin suklaakakkua ja juotiin liikaa teetä liian myöhään.

Flunssa tekee paluuta. Juuri kun luulin, että se alkaa häipyä. Paskat, päätä jomottaa ja kuumetta on ihan varmasti, mutta pakko hoitaa kaikki. Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä. Onneksi on perjantai. Vaikka menee varmasti huomisen puolelle ennen kuin pääsen lepäämään.

Perverssiä kyllä, kaikesta huolimatta näin viime yönä unta elämäni miehestä. Tai siitä, että olin tajunnut että rakastan häntä ja yritin kuumeisesti etsiä häntä ihmismassasta. Unet ovat edelleen armollisia ja suovat hetken levon valvemaailmasta.

Ja me toivotamm...

2005-03-02T12:35:00.000+02:00

Lähetin äidille postikortin eilen. Olin kaupungilla ja näin hienon pääsiäiskortin, enkä viitsinyt jättää sitä sinne kauppaan lojumaan. Yllättävän hankala kirjoittaa korttia ihmiselle, jonka tulee näkemään seuraavana päivänä kuitenkin. Ei siis voi kertoa mitään mikä vanhenee. Kerroin siis vain toivovani, että pian tapahtuisi jotain piristävää. Ripsiä irtosi eilen kolme kappaletta, enkä enää osannut päättää mitä niillä pitäisi toivoa, kun ne tuntuvat olevan hieman tehottomia paskiaisia. Toivon yleensä aina samaa. Mitä nyt välillä sitten jotain muille jne. Muille ne muuten aina toimivat, eli jos toivon jotain hyvää lähimmäiselle, se käy toteen. Omat toivomukset eivät oikein toimi. Johtuu ehkä siitäkin, etten uskalla toivoa kauhean tarkkoja itselleni, etten vahingossa toivo jotain joka osoittautuu vääräksi. Esitän siis yleispäteviä ja maailmaa syleileviä toivomuksia, joiden toteutumisen varmistaminen on lähestulkoon mahdotonta. Muttei kuitenkaan aivan... huomaisin kyllä jos toive toteutuisi.

Olen vähän herkkis tällä hetkellä. En siis sillä tavalla, että meinaisin purskahtaa itkuun joka toinen minuutti, vaan siten että ikävät asiat, omalla tai muiden kohdalla, tuntuvat erityisen ikäviltä. Ilkeät sanat ja väärät teot saavat ennätysmäisen paljon niskakarvani kohoamaan pystyyn.

On hyvin mahdollista, että näin eilen elämäni miehen. Tai siis hänen toisen silmänsä. Hänen kasvonsa olivat toisen ihmisen pään takana ja hän kuunteli musiikkia, näin kuitenkin toisen valtavan kauniin silmän ja jäin tuijottamaan sitä, kunnes silmä kääntyi minua kohti. Jatkoin tyhmänä tuijottamista hetken liian kauan, ennen kuin hämmentyneenä käänsin katseeni pois. Mistä muuten tietää, että et tehnyt vaikutusta johonkuhun? Siitä, että tämä ei käänny katsomaan perääsi. Mutta oli se nätti silmä kyllä.

Pelastin viime viikolla mummon. Auto oli ajamassa täysillä punaisia päin edessäni ja vastoin kaikkia kohteliaisuussääntöjä painoin varmuuden vuoksi tööttiä niin, että auto tajusi pysähtyä. Onhan siinä suojatie, että kävelevän mummonkin pitäisi saada jarrutusreaktio aikaiseksi. Valot uudessa paikassa. Rutiinin voima on ihmeellinen. Kun ajaa samaa tietä, ei välttämättä huomaa että siinä onkin punaiset valot kun siinä ei koskaan ole ollut valoja aikaisemmin. Mummo pelastui. Puusilmä jatkoi matkaa. Luultavasti manasi minut alimpaan helvettiin.

Duunikaverin kanssa kaikki menee putkeen. Kuukauden viilennys toimi ja nyt voi taas keskustella, heittää läppää ja hoitaa normaalisti asioita. Se on erittäin hieno asia. Vastapainoksi tälle pomo tietenkin onnistuu nostamaan meikäläisen verenpainetta muutamia kymmeniä pykäliä päivässä. Olen taas ”unohdellut” rasvaisia keksejä ja pullia ympäriinsä, niin että se possu on syönyt niitä kuin pikkulinnut Hannun ja Kertun perässä matkalla piparkakkutalolle. Ehkä ne tekevät tehtävänsä pian? Tai ehkä vain keskityn paremmin pääsykokeisiin lukuun ja pelastan itseni. Olen jo vakuuttunut, etten pääse läpi, koska nyt oikeasti haluan ja tarvitsen sitä. Sen näkee sitten. Kirjat voisi varmaan avata jossain vaiheessa.

Menin eilenkin ajoissa nukkumaan. Ei ehkä ole terveellistä nukkua yli kymmentuntisia yöunia, mutta mitäs tuosta. Ei ole terveellistä sekään, että epäilee jokaista lausuttua sanaa ja hajottaa päätään miettimällä kuinka moni ihminen halveksuu. Frankly my dear, I don’t give a damn. Unissa on sentään mukavaa. Ja tylsyys on parempi kuin paska. Sitäkin kun on näemmä jaossa mielin määrin, ainakin Markukselle ja muutamalle muullekin :(

Väärä suunta

2005-02-28T10:22:00.000+02:00

Unet ovat viime öinä olleet hirvittävän elävän tuntuisia. Ne eivät pompi paikasta toiseen, vaan etenevät loogisesti. Tunteet ja niiden käsittely vastaa aitoa elämää, tosi friikin tuntuista herätä niin elävästä unesta.

Viime yönä unessa sain mieheltä viestin, jossa oli epäselvä kuva tavaroista maassa ja sanat: Ota suunta 290. En kiinnittänyt viestiin juurikaan huomiota, koska se oli niin epäselvä ja olin jonkinlaisella leirillä, joten jätin viestin omaan arvoonsa. Lähtöä edeltävänä päivänä sain uuden viestin mieheltä, hän kysyi enkö halunnutkaan nähdä. Viestistä kävi ilmi, että se oli ollut vihje hänen järjestämänsä yllätyksen luokse. Kuvakin selkeni, se oli piknik-huopa ja ruokaa. Suunta 290 oli kai jokin kompassisuunta, ilmeisesti pohjoisesta 290 astetta myötäpäivään. Löysin perille ja istuimme vastatusten. Emme puhuneet koko aikana mitään, katsoimme vain toisiamme silmiin. Mies kumartui suutelemaan minua, mutta vetäytyin, koska tiesin että se ei olisi hyvä asia. Seisoimme huulet vain parin millimetrin päässä toisistaan ja hengitimme kiivaasti, yrittäen pyristellä irti magneetin lailla toisiamme yhteen vetävästä tunteesta. Käännyin katsomaan vieressä istuvaa pariskuntaa ja he suutelivat, veivät loppuun sen mitä me emme pystyneet. Heräsin unesta täysin pöllämystyneenä. Toteutumaton suudelma, johon on kuitenkin valmistauduttu, on todella jännä tunne. On kuin olisi täynnä ladattua virtaa, joka ei pääse purkautumaan, vaan joka pyörii ja kihelmöi huulissa ja humisee päässä.

Niin juhlat. Meni tosi hyvin. Jonas viesteili omituisia känniviestejä ja jouduin suorittamaan melko vahvaa torjuntaa.

Vaihtolämpöinen joka saralla

2005-02-24T14:14:00.000+02:00

Sauna on sitten hieno keksintö. Olin Mikolla löylyttelemässä ja raivokkaasta kuorinnasta ja saunahunajadippauksesta huolimatta nahka kieltäytyi yhteistyöstä. Ilta oli silti mukava. Kateltiin telkkaria, kuvia netistä, juotiin siideriä ja puhuttiin syntyjä syviä. Puhuttiin itse asiassa enemmän kuin pitkään aikaan. Tajusin, että vaikka nähdään enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ei olla juteltu kunnolla pitkiin aikoihin. Loppuillasta juttelu kyllä meni melko polveilevaksi ja sanatkin menivät sekaisin, mutta mitäs sen väliä. Siideri on kuningasjuoma.

Näin jotain aivan käsittämätöntä unta viime yönä. Se oli samalla todella mahtava ja hyvin outo. En edes muista siitä paljon muuta, kuin että hieroin jonkun toisen naisen kanssa rasvaa pitkätukkaisen lihaksikkaan miehen selkään ja se oli muka jotenkin kiihottavaa vaikka miehen iho oli täynnä kauheita pahkuroita. Näin myös taas unessa saman miehen, josta näin reissussa unta että rakastuin siihen. Silloin se oli melko lailla Amyn lailla -sarjan ent.narkkis nyk.lääkärin näköinen. Nyt siinä oli samoja piirteitä, mutta kasvot olivat epäselvemmät. Piru vieköön, että aivot eivät osaa itse keksiä kasvoja ihmisille, vaan käyttävät vain nähtyjä mallina unikuville. No, mutta oli kiva nähdä tuo ”rakas” taas. Aamulla vetkutin nousemista tunnin ja kieriskelin sängyssä typerä hymy naamallani, kieltäytyen ravistautumaan onnen tunteesta ihan vielä. Valve-elämä on niin pirun romantiikkaköyhää. Viikonlopun juhlat aiheuttaa lähinnä haukotuksia mun päässä. Normaalisti kai stressaisin siitä, että olenko nyt tarpeeksi hoikassa kunnossa ja onko iho kuosissa ja blaa blaa. Nyt ei oikeasti vois vähempää kiinnostaa. En aio edes silittää juhlamekkoa. Ketä kiinnostaa, menee se istuessa ryppyyn kuitenkin. Odotan kyllä juhlia innolla, päivän sankareiden onnen näkemisen takia, mutta voisin yhtä hyvin mennä jätesäkissä sinne. Niin vähän kiinnostaa se miltä näytän. Aika harvinainen olotila kun ei voisi vähempää kiinnostaa miltä näyttää.

Ajatusprosessi on edennyt siihen vaiheeseen, että lopputulema on lähellä. Hahmotelma on jotain sinne päin, että olen melko sinisilmäinen ihminen kun en ole aiemmin huomannut mitä ihmiset minusta ajattelevat. Olen myös huomannut, että se miten typeräksi ja pieneksi tunnen itseni, riippuu täysin ympäristöstä. Ja sen, että minulle on hyvin harvoin väliä siitä, mitä vieraat ihmiset minusta ajattelevat, mutta jos minut tuntevat ihmiset häpeävät minua, siitä en pidä. Tajusin myös, että minun täytyy karttaa kyynisyyttä, koska minulle tekee pahaa särkeä prinsessaunelmia ja pilvilinnoja, koska ne ovat oikeastaan ainoat, joiden voimalla jaksan päivästä toiseen. Realismi ei saa sulkea ulos kykyä unelmoida ja uskoa parempaan.

Sain eilen Hiljaiselta mieheltä hauskan ja ilkikurisen viestin. Onneksi pystytään olemaan väleissä. Pitää jonain päivänä kiittää siitä, että se aikanaan laittoi viestin, joka oli niin vilpitön ja pirteä tunnustus, että muistan sen varmaan koko elämäni. Sellaisia ei montaa yhden elämän aikana tule.

Tänään teen kevätretken Oonan luo. Kivaa! :)

Niin siis nythän on jo kevät. Miksikö? Siksi, että koska aurinko paistaa aamulla kun herään ja on ylhäällä vielä silloinkin kun pääsen töistä, on pakko olla jo kevät... Olen muuten ihmetellyt sitä, että eikö elimistön pitäisi jotenkin harata vastaan kylmyyttä? Kaksi viikkoahan elimistöllä kestää kunnolla sopeutua rajuun lämpötilamuutokseen, joten miksi pystyn –15 asteessa kulkemaan paljain päin ja ei edes palele kun lähtee ajamaan aamulla huuruisella autolla? Olenko vähän vaihtolämpöinen. (virallisesti kevät alkaa tietysti vasta siitä kun koiranpaska alkaa haisemaan)

Ihan ehjä, hieman hilseilevä

2005-02-22T19:02:00.000+02:00

Ah! Tauti on taittunut ja sain eilen päivystysajan Sonjan kriisikeskuksesta. Kiemurtelin tuolilla kotona kertomassa siitä, että eihän mun siis ole aivan pakko tulla juuri tänään kylään, mutta olisi tietysti tosi kiva, mut ymmärrän kyllä jos et ehdi ja jaksa ja siis tuota tavallaan mutta olishan se kiva ja bla blaa blaaa, eli suomeksi: PLIIIIIIIS SAANKO TULLA MUUTEN MUN PÄÄ HAJOOOOO! Mulla oikeasti herahti jo vähän tihkua silmiin kun yritin änkyttää, että kyllähän mä selviän jos just tänään ei käy. Kun oikeasti en ole yhtään varma olisinko selvinnyt. Kolme viikkoa ilman, että on saanut puhua kaikesta mitä on tapahtunut ja kaikista maailman asioista ilman nillitystä tai napinaa. Markukselta sain yöllistä ensiapua aiemmin, mutta siitäkin podin pientä huonoa omaatuntoa, koska tiesin, että juuri nyt minun huoleni olivat aika pieniä verrattuna hänen huoliinsa. Mutta kun kerran vakuutti, että sopiva harhautus omista ajatuksista on ihan tervetullut, niin käytin tarjotun purkukanavan. Se ei vain tietenkään ole ihan sama, kuin Sonjan kanssa puhuminen. Helpotti kyllä ihanasti. Molemmat siis. Tänään tuntuu kuin olisi aivan eri ihminen. Henki kulkee, eikä vannekaan kiristä päätä. Pelottavaa kyllä, duunissa on tällä hetkellä melkein inhimillistä. Tunsin pitkästä aikaa pienen pilkahduksen siitä, että ehkä mä sentään jotain osaan tässä maailmassa tehdä keskivertoa paremmin. Vaikkei siitä taidosta ole juuri enempää hyötyä, kuin siitä että osaa avata tietokoneen jumiutuneen cd-aseman klemmarilla.

Ruokahuolto ei pelaa tällä viikolla, joten jätin lounaan väliin. Tai siis aamupalan, koska söin aamupalan lounaalla ja lounaan töiden jälkeen. Eli jätinkö itseasiassa ateriaa ollenkaan väliin? En kai, taisin vain siirtää neljällä tunnilla aterioinnin aloittamista :) Mulla on niiiiiin iso budjettikriisi menossa tällä viikolla. Joku pirun viidakkotonttu on pöllinyt melkein kaikki mun rahat sillä aikaa kun olen ollut lomalla... Stockmann vei loput. Eli ajattelin katsoa kuinka pitkälle sitä pärjää ilman rahaa. Totesin, että aika pitkälle, kunnes tajusin että juuri tällä rahattomalla viikolla pitää ostaa häälahja ja maksaa kampaaja. Joutuu siis sittenkin ottamaan lainaa. Koska Stockan tili on täynnä. Visa on täynnä. Kaikki on täynnä. Pitäiskö ottaa Masteri? ;) Not.

Kuu. Kuu on niin ihana. Näin sen eilen ja seisoin kymmenen minuuttia pakkasessa tuijottelemassa sitä. Se on niin kaunis. Sitä oli hirveä ikävä. Matkalla kuu oli koko ajan piilossa. Huomasin, että sitäkin oli ikävä. Se on aina se mun yhteys kotiin, koska kuu on kaikkialla. Paitsi tossa helvetinkolossa joka vääristi kaiken mahdollisen.

Iho pölisee. Aikuisten oikeasti, pölisee. Kun vetää housut jalasta, kuolleet ihosolut leijailee kuin pieni solupyry. Hyi helvetti. Rasvaa, kuorintaa, rasvaa, kuorintaa. Onneksi pari keinoa vielä hihassa. Toivottavasti kuoriutuminen lakkaa viikon loppuun mennessä.

Jonkun pitäisi antaa potkut sille henkilölle, joka meikkaa ja stailaa Viivitytön Viihdeuutisissa. Siis ei millään pahalla, mutta en tiennyt että Viivistä saa noin ruman. Tänään huonosti kyhätty juppikukkula ja valtava viininpunainen kaulaliina, sekä rasvaisen töhryinen meikki. Viimeksi kun katsoin, meikkaaja oli saanut kiksejä valkoisen luomivärin kanssa ja yhdistänyt Viiviparan laikukkaan naaman tipukeltaiseen pissispaitaan. Siis hyvää päivää. Viivi olisi luultavasti viehättävämpi ilman meikkiä, kuin noissa joko tunkkaisissa tai penipirteissä väreissä ja rasvaisissa maaleissa. Myös alkutunnari on karmiva, siitä tulee elävästi mieleen Viivin eurovaalikampanja, hrrrr. Ei kai se nyt niin vaikeaa ole saada Viivistä kaunista ja viihdeuutisista viihdeuutisten näköisiä?

Olen tehnyt hyvin pitkällistä ja syvää itseanalyysiä, mutta en ole vielä päässyt mihinkään lopputulemaan, joten panttaan tuloksia. Ja ehkä jostain muustakin syystä, joka vituttaa yhtä lailla. Okei, meni hepreaksi. Olkoon. Menen nyt nauttimaan elämästäni ja hyvästä seurasta.

Menneisyys koputtaa oveen

2005-02-20T20:48:00.000+02:00

Elämä voittaa! Pystyn hengittämään jo nenän kautta ja viime yönä nukuin yhteen putkeen neljä tuntia, wohoo! Kyllä tämä tästä. Mun mielestä on huutava vääryys, että laitetaan ihminen tilanteeseen jossa joutuu siiderin sijaan juomaan erinäisiä sokerilitkuja ja sitten kun pääsee siiderin luvattuun maahan, saa jonkun viiruksen niin ettei voi mennä juomaan itseään tajuttomaksi oikealla sidukalla. Kerkeää kisakuntokin romahtamaan ennen ensi viikonlopun koitosta eli luultavasti konttaan likaiseksi kovalla työllä putsatun juhlamekkoni, johon viimeksi joku ääliö kaatoi bisseä selustaan...

Tuntuu hirveältä tuhlaukselta, että on maannut kotona koko viikonlopun. Ei tosin paljon muuhun olisi pystynytkään, sen verran taju kankaalla on ollut. Äiti tuli kylään, joten sain siivottuakin. On se sitten juhlavaa, kun joku tuo valmiin ruoan mukanaan ja saa vain ahtaa napansa täyteen hyvää mättöä. Jokaisella suupalalla tosin näin Jonaksen tyttöystävän ällöttävän kapeat reidet ja vyötärön silmissäni. Ehkä jonain päivänä...

Tuli huvittava yksityiskohta mieleen, nimittäin lentokentältä. Kun epäonninen lentomme oli lähdössä kohti kotia, terminaalissa kuulutettiin: Welcome to the flight to hell. From hell, olisi ollut ehkä osuvampi, mutta matkustajat repesivät yhtä kaikki.

Kuulin eilen lisääntymisuutisia. Vai oliko se tänään. Ei voi muistaa, menee päivät sekaisin. No, joka tapauksessa. Yksi on pullahtanut jo maailmaan ja toinen on tulossa. Kohta se sitten on todellisuutta, että kaikilla on perhe. Missähän vaiheessa alkaa ahdistamaan se tosiasia, että on se jälkeenjäänyt, perherajoitteinen.

Sain meiliä futureme.orgista... Olen vuosi sitten lähettänyt meilin itselleni vuoden päähän. Surullista luettavaa. Vuodessa on tapahtunut niin vähän, niin todella vähän. Oikeastaan ainoa asia joka on muuttunut, on se, että olen yli Jonaksesta. Se ei tosin ole pieni juttu, ehei. Vuosi sitten halusin vielä Jonaksen takaisin, epätoivoisen paljon. Mutta muuten... Todella tylsää luettavaa. Ei ole oikeastaan tapahtunut mitään, jota voisin lukea ja hymähdellä sille kuinka oikeassa olinkaan tai jotain. Mälsää. Ehkä pitää kirjoittaa uusi meili. Ehkä tänä vuonna tapahtuu jotain, kuka tietää. Positiivista on se, että myöskään mitään pahaa ei ole tapahtunut kuten pelkäsin. Kaikki ovat edelleen hengissä ja monet onnellisempia kuin koskaan, eli sitä vasten peilaten hyvä vuosi. Ja yksi asia, josta en voi kirjoittaa, mutta joka osoittautui samaan aikaan sekä turhaksi toivoksi että tavallaan kuitenkin tapahtui. Pieni tirskahdus pääsi :) Toinen tirskahdus tuli kun olin kirjoittanut paljonko painan ja että toivottavasti painan saman verran vuodenkin päästä. Hah. Kahdella kilolla vain heitti, mutta väärään suuntaan ;)

Terveisiä perseestä!

2005-02-19T13:51:00.000+02:00

Kaikkien aikojen ranking listauksessa tämän vuotinen reissu on nyt virallisesti pisteytetty huonoimmaksi. Itseasiassa, ajatuskin koko matkasta on surkuhupaisa, joten en aio kommentoida sitä tässä vaiheessa mitenkään. Sanotaan näin, että opin taas jotain uutta. Luonnollisesti sain jonkun typerän viiruksen reissusta, joten minusta pumpattiin eilen kaikenmaailman viidakkokuumeiden varalta verta ja makaan kotona miettien miten samaan aikaan voi olla täysin tukossa ja silti kuivettunut. Loput testit valmistuvat viikonlopun jälkeen. Luultavasti sieltä ei löydy mitään, eihän sieltä koskaan. Olo on kyllä todella omituinen. Suuta kuivaa jatkuvalla syötöllä ja olen juonut eilisen aikana yksistään jo varmaan viisi litraa vettä. Ja juossut sitten samaa tahtia vessassa kusella. Kahdeksan kertaa viime yönä... Mukavaa muutenkin kun sisäinen kello on aivan päin vittua, joten päivällä nukuttaisi yöunien verran ja yöllä taas vetelen ”päikkäreitä” eli säpsähtelen hereille puolen tunnin välein.

On niin ihanaa olla kotona. Olin tosin odottanut kuin kuuta nousevaa, että pääsisin Sonjan luo kyläilemään, mutta sitä on nyt pakko lykätä. Ei raskaana olevien luo mennä denguekuumeessa :)

Mulla on huvittava arsenaali erinäisiä tyttöleffoja ja komedioita, joita eilen katsoin koko päivän ja yön, sekä aion tänään jatkaa. Itkin eilen varmaan tuhat kertaa, väsymyksestä ja vitutuksesta. Erityisesti niissä kohdin leffoja, joissa päähenkilöllä on vaikeaa ja perkeleen joka ikisessä leffassa niillä on aina se tyttö- tai poikaystävä siinä lohduttamassa. Mietin vain, että entäs ne jotka eivät voi nojata väsynyttä päätään toisen olkapäähän? Kiva kun leffat antavat toimintaohjeita meille: jos sinulla on vaikeaa, pare olla mies vieressä tai muuten et selviä. Pyh.

Päätin eilen myös etten koskaan aio enää syödä mitään, koska näin kuvan Jonaksen tyttöystävästä. Se on... noh, minä, miinus tsiljoona kiloa ja kuppikoko kertaa sata, ihon kunto kertaa miljoona ja kauneusprosentti yli sadan. Etsimällä etsin virhettä siitä (tietysti, niinhän me naiset tehdään) ja tulin siihen tulokseen, että sen nenä on ainoa joka ei sovi barbie-muottiin, eikä siinäkään mitään vikaa ole. Hävyttömän hyväkroppainen ja kauniskasvoinen, ja kamalaa kyllä en osannut olla edes mustasukkainen koska kaikki sen harrastukset ja ulkomuoto ja mielenkiinnon aiheet on Jonakselle niin nappiin ettei voi ollakaan. En ole kateellinen (muusta kuin siitä kropasta), koska en haluaisi olla sen kaltainen ihminen. Enkä tosin ole kateellinen myöskään siksi, että ollaan Jonaksen kanssa aiheesta puhuttu ja tulevaisuus ei välttämättä ole valoisa vaikka kuinka kaunis olisikin. Tavallaan sääli, koska mä en edes itse olisi keksinyt kasata sellaista muijaa jossa on kaikki ne ominaisuudet joita Jonas naisessa haluaa. Paitsi sitten ne, jotka mä olen olemassaolollani asettanut. Tosin Jonas voisi mun puolesta luopua niistäkin, sillä mitä se tekee kunnianhimoisella ja itsenäisellä naisella kun ei se sellaisen kanssa osaa kuitenkaan elää? Ja jos muija kerran palvoo sitä... noh, hölmöhän se on jos sen jättää vain siksi että mimmistä ei koskaan tule aivokirurgia. No mut kaikki meistä tekee omat valintansa. Enkä voi väittää etteikö pieni (läski) osa musta olisi tyytyväinen siihen, että pinnallisillekin miehille muillakin tekijöillä kuin ulkonäöllä on merkitystä :D

Jonaksen kanssa menee muuten melko mukavasti. Ehdittiin jo näkemäänkin työasioiden merkeissä ja kaikki tuntuu tosi luonnolliselta. Ei mitään päkistelyä tai venkoilua. Itkin sitten illalla kuitenkin, koska oli niin yksinäinen olo. En kaipaa Jonasta vierelleni, mutta olo on oikeasti tosi lohduton koska tuntuu ettei kukaan voi koskaan pitää musta enää. Ajatus siitä, että koko loppu elämäni makaan tässä sängyssä iltaisin, vetäen peiton korville, eikä kukaan ole ikinä sitä näkemässä... Se raastaa. Kipeänä se tietysti korostuu, koska on muutenkin niin surkeana. Peiliä olen vältellyt, koska se ilkkuu mulle. Samoin vaaka. Kunhan kuume laskee, pääsen toivottavasti eroon näistä paskaluuseriajatuksistakin. Muutamat jutut kalvavat kyllä tosi pahasti ja tämä kipeys on hyvä hetki tarkastella sitä, minkälaisena itsensä näkee, minkälaisena muut minut näkevät ja mikä tekee minulle hyvää ja mikä ei.

Olin suunnitellut, että näkisin tänä viikonloppuna kaikkia niitä, joita ei nyt pitkään aikaan ole nähnyt. Ja paskat. Tauti esti Markuksella vierailun, Mikolle yritin päästä kahtena terveenä päivänä kylään tuliaiset kassissa koko ajan mukana, mutta se oli jatkuvasti liesussa ja nyt taas sitten ole kipeänä. Siideriä tekee mieli niin perkeleesti ja röökiä, mutta keuhkot huutaa leipää jo valmiiksi ja makuaisti on täysin turta. Plääh.

Pitäisi varmaan syödä jotain. Yritin eilen maustaa pastasta sellaista, että maistaisin siitä edes jonkun maun mutten onnistunut. Mässytin siis ruokaa muistellen sitä, miltä sen tulisi maistua. Olisipa ikävää jos ei olisi makuaistia.

Miksi aina on maanantai? Ja eikö voisi olla mielummin jo ensi maanantai?

2005-01-24T13:22:00.000+02:00

Viikonloppu oli hyvin rauhallinen ja pienimuotoinen. Pari hassua siideriä, mutta mukavia ihmisiä senkin edestä. Lauantaina kävin Ilonalla sovittelemassa henkkamaukalta tilattuja matkavaatteita. Hame ja yksi paita olivat aivan täydelliset, yksi paita meni hyötykäyttöön Ilonalle, koska minä näytin siinä pötkylältä ja rantamekko oli karmivan värinen, mutta ei mitään mitä pieni värinappi ei korjaisi. Kirsikanpunainen my ass... pinkki se on eikä mikään kirsikanpunainen. Värisokeita nuo ruotsalaiset. Valitettiin Lauran kanssa kuorossa Ilonan rusketusta ja todettiin, että joku tässä kusettaa jos nainen on ton värinen ”parin solariumin” jälkeen. Kielsin Ilonaa käymästä enää solkussa kertaakaan ennen matkaa :) Yrittää paskiainen saada meikäläisen näyttämään rumalta! Hehee.

Sunnuntaina käytiin Lauran kanssa matkamessuilla. Saatiin järjesteltyä istumapaikka- ja check-in –ongelmia, joten käynnistä oli oikeasti hyötyä. Sen lisäksi, että voitin pienen lampun, osallistuin noin sataan arvontaan ja maistoin suppilovahverokeksejä, NAM! JA sain tietää mikä on päiväpulkka. Kaksi yhteen liukuvaa puukalikkaa, joista toinen oli rengillä, toinen isännällä ja päivän päätteeksi ne laitettiin yhteen, veistettiin kolo ja molemmat vei oman kappaleensa mukanaan. Kuun lopussa laskettiin viillot (ja tarkastettiin, että viillot matchaa) ja maksettiin palkka sen mukaan. Laskutaidottomalle hieno keksintö. Siitä tuleekin sitten ilmaisu ”päivä on pulkassa”. Kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää. Tuohan on kuin varusmiehen tj-kampa. Ei että vertaisin varusmiehiä lukutaidottomiin alustalaisiin... köh.

Kirja alkaa vetelemään viimeisiään. Yksi tunnin sessio jäljellä ja sitten se taru on ohi, melkein 2500 sivua on mennyt ja lisää ei saa vaikka kuinka haluaisi. Kirja on pyörinyt pöydälläni nyt koskemattomana pari päivää, koska en raaski lukea sitä loppuun. En halua että se loppuu!

Näin unta, että ahteen perheen julkkispoika oli käynyt huorissa isänsä firman laskuun ja lasku oli tullut vahingossa postitse mulle. Katselin laskua ja mietin, että voinko olla niin moraaliton, että laitan kopion laskusta seiskan toimitukseen ja nettoan 5000 euroa... Raha himotti aivan hirveästi, mutta lopulta se oikean olkapään enkeli voitti ja laitoin masentuneena kirjeen takaisin kuoreen. Miksi unessa voi tehdä vaikka mitä väärää, mutta sitten tuollaisessa se moraali löytyy? Näin myös unta siitä, että kieltäydyin kohteliaasti ryhmäseksistä, koska minua vikittelevät naiset olivat niin ällöjä ja olen melko varma, että yksi heistä oli Miriam... Armoa! Miksei voi nähdä jotain kivoja unia!?!?

Päivän hyvä työ: nainen kaatui koska oli niin liukasta ja minä autoin hänet ylös. Hän ei kiittänyt.

Päivän ilo: kävin Mikon kanssa lounaalla, se virkistää aina! Hyvä ruoka ja hyvä seura, sekä tv-ohjelmien trashausta. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Tänään menen hikoilemaan ja sitten käperryn peittojen väliin ja luen kuinka kirjani loppuu. Mitä kylmempää ulkona on sitä ihanampaa on kietoutua lämpimissä vaatteissa tyynyihin ja vällyihin. Ja unelmoida tulevasta lämmöstä... aaah. Vähiin käy, todella vähiin käy.

Pieniä kivoja asioita

2005-01-21T09:03:00.000+02:00

Satulumi laskeutui taas. Pienet lumihiutaleet kuorruttivat mut työmatkalla aivan lumiukoksi. Kun tuuli takaapäin, oli hauska tassutella lumella vaimennetuilla teillä. Kun tuuli vastaan... no vesi valui silmistä, otsahiuksista, ja kaulusta pitkin rinnuksille. Ei mikään maailman paras ilma, mutta maisema on taas kuin postikortista. Nyt pitäisi olla se mökki, jossa takan äärellä isossa sohvatuolissa voisi istua käpertyneenä ja tuijottaa ikkunasta hämärään lumisateeseen. Tai ihan vain kotona, ikkunan äärellä teemuki kädessä.

Puhdas lumi on rauhoittava. Se peittää alleen kaiken ikävän loskan, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Huomasin myös, että bussin penkkien kangaskuosien suunnittelijat käyttävät aivan varmasti jotain laittomia päihdeaineita. Mitenkään muuten ei ole mahdollista saada aikaan niitä psykedeelisiä kuvioita...

Koira oli eilen taas niin suloinen. Makasin sohvalla lukemassa kirjaa ja se ryömi mun kainalooni. Katsoi suurilla vetisillä silmillään, jotka on lääkkeiden takia vähän pihalla olevan oloiset ja tuhisi suloisesti. Se alkaa olemaan vanha, ressukka. Vaikkei se päälle päin näykään, mutta tekemisissä alkaa näkymään. Ja siinä miten rauhallinen se on. Maattiin sohvalla kolme tuntia. Miksi turhaan nousemaan. Varsinkin kun vatsa oli kipeä, koska ostin ahdistukseen lääkkeeksi pizzan, pikku patongin ja paketin metwurstia. Söin kaiken yhteen putkeen ja vaikka fyysisesti se ei ollut hyvä idea, pää tykkäsi :)

Kuten ehkä luettavissa on, yritän jälleen keskittyä pieniin asioihin. Niihin, joista ei ole huolta ja jotka joka päivä huvittavat tai viihdyttävät muuten väsynyttä mieltäni.

Biisitönnä

2005-01-20T16:50:00.000+02:00

Rakkauslaulut on usein ihania, jopa silloin kun ne aiheuttavat itkua ja hampaiden kiristelyä, mutta aina ne koskettavat. Nyt eivät. Onhan näitä aikoja ollut jossain välissä kun ei ole pystynyt samaistumaan mitenkään rakkauslauluihin, mutta nyt on ollut kyllä tosi pitkä aika. Ei voi edes märistä itsesäälistä, koska ei pysty itkemään samalla kun joku laulaa menetetystä rakkaudesta tai muusta. Kun ei ole sellaista. Ei enää tunne sellaista. Mulla on sellainen olo, että haluaisin itkeä. Että tekisin mitä tahansa, jotta mua alkais itkettämään, että saisi tän ihme klimpin pois. Mutta ei sitä kai voi pakottaa. Ei kai se itku tule kun ei ole mitään syytä. Ja saan vain lisää kiukutusta kun tulen vihaiseksi itselleni siitä, että olen joku säälittävä itsesääli-itkijä.

Pitää hankkia äkkiä joku seuraava lukemisto, mun kolmen sarjasta viimeinen 800-sivuinen tiiliskivi alkaa kääntymään loppupuolelle. Sinne on kiva karata, kirjan maailmaan. Siellä sattuu ja tapahtuu, romantiikkaa ja äksöniä, sopivassa suhteessa. Undying death defying love and so forth.

Mork mork

2005-01-20T11:38:00.000+02:00

No nyt tuli sitten morkkis. Olisi varmaan pitänyt olla kinumatta Sonjalta, että saanko jo kirjoittaa aiheesta vaikka tiesin, ettei kaikki vielä tiennyt siitä muuta kautta. Mietin just sitä, että koska ja miten tollasesta itse kertoisi. Jollekin varmaan kertoisi heti kun tietäisi, mutta kolmen kuun jälkeen sitten muille. Ehkä sitä pitäis jotkut illanistujaiset (ja vetäis herneet niille, jotka ei pääse paikalle) ja kertois siellä? Aloin tossa miettimään, että se on tosiaan vaikea juttu hoitaa puhelimessa. Miten senkin tekee: ”Arvaa mitä, mä olen raskaana”? Se tuntuu yhtä hankalalta sanoa, kuin ”mä rakastan sua” . Kuulostaa yhtä kömpelöltä. On se tosiaan tehokkaampaa heittää ultrakuvat nenän eteen, säästyy puheelta. Ja sitten tietysti on se, että toi kertoo tolle ja se kertoo sille. Tietysti ihannetilanne olisi, että saisi kerrottua kaikille henkilökohtaisesti, mutta ei kai se voi mennä niin. Se on logistinen mahdottomuus. Hassua kyllä, kun ei ole eka kaveripiirissä joka saa lapsen, se ei ole enää niin iso juoru, vaikka iso juttu onkin. Eli se liukuu enemmän sinne ”kuulitsä että sekin on raskaana” kuin siihen, että ”et ikinä usko kuka on raskaana!”. Toisaalta, vähemmän kauhistelua ja spekulointia kun ei ole ensimmäinen. Noh, toivottavasti kaikki selviää ilman herneitä ja hyvässä hengessä.

No onneksi jotkut asiat on vakioita. Kuten se, että minä olen tyhmä ja onnistun aina jotenkin mokaamaan vaikka tarkoitan hyvää. Että sinänsä olin kyllä oikeassa, ettei tämä muuta mitään, en mä huonompi ystävä enää voi olla :)

Blah. Miksei voi vain nukkua?

Raivon purkamista

2005-01-20T11:14:00.000+02:00

Istuin eilen kolme tuntia kaupungissa venaamassa, että Suomessa käymässä oleva kaveri suvaitsisi vastata viestiin tai soittaa, kun kerran oltiin sovittu monen aikoihin nähdään. Olin kai vähän naiivi kun oletin, että ollaan näkemässä kahdestaan. Sain puhelimessa sen käsityksen ja olin melko pettynyt (varsinkin sen monen tunnin venailun jälkeen) kun porukkaa olikin kuin pipoa. Saatiin kyllä kuulumiset vaihdettua, mutta ei se ole sama asia kun vieressä istuu puoliso, joka hoputtaa kotiin lähtöä tunnin jälkeen... Jäin vielä sitten sen kaverin kaverin, samaisen lihamöykyn kanssa istumaan yhden juoman verran. Lupasi soitella joku päivä. En pidätä hengitystä siihen asti. Näin Jonaksenkin. Ensimmäisen kerran koskaan häpesin sitä, häpesin, että olen ollut sen kanssa yhdessä. En tiedä mistä tunne tuli, mutta mua hävetti aivan kamalasti. Jos en olisi oppinut sen kanssa niin paljon, sanoisin, että olisin onnellisempi ihminen jos en olisi koskaan tavannut sitä. Nyt se siis sitten kävi. Rakkaus on ohi ja sen jälkeen tulee vain neutraaleja ja negatiivisia tunteita. Miten ketään voi rakastaa jos tietää, että jonain päivänä heitä voi ajatella ällötyksellä. Tätä pelkäsin silloin eniten, että kadottaisin rakkauden tunteen ja se kääntyisi neutraaliksi ja hieman alentuvaksi suhtautumiseksi. No. Sieltä se sitten tuli.

Nyt alkoi suoraan sanottuna vituttamaan. Olen ollut melko raivon partaalla tässä koko ajan ja nyt tuo tuntemattoman raskaanaolijan itsekeskeinen ja yleistävä kommentti laukaisi vitutuksen. Että ihmiset jaksavat vetää johtopäätöksiä... Ikään kuin kaikki tässä maailmassa olisivat sellaisia, että haluavat juosta kylän raitilla kiljumassa raskauttaan kun tokana päivänä siitä kun menkkojen piti alkaa, saavat kustua tikkuun oikean värin. Jos haluaa jipottaa ja julistaa, se on mun puolestani ihan okei. Jos ei halua, niin sekin on. Sitä en vittu ymmärrä, että itse haluaa purkaa ajatuksiaan joita tällainen onnellinen sattuma on herättänyt, niin joku saatanan ”menin sekaisin raskaudestani ja maailmaani ei kuulu muuta kuin raskaana olevien ihmisten puolustaminen” -ihminen kehtaa tulla näsäviisastelemaan, että MINÄ VARASTAN jonkun vitun shown. Ei tämä ole mikään perkeleen näytelmä, jossa Sonjalle nimettiin pääosa ja minä varastin sen törkeästi kirjoittamalla siitä päiväkirjaani. Hei mitä vittua? Missä kohtaa raskaana olevan ihmisen ”oikeus loistaa ja olla huomion keskipisteenä” meni ohi ”minun oikeudestani olla onnellinen ystäväni puolesta”!?! Mitähäh? Okei, tajuan että kyseinen henkilö varmaan tarkoitti sitä, että kun kirjoitan siitä, erinäiset ihmiset saavat tietää aiheesta, jotka eivät vielä tienneet. Hän varmaankin olettaa, että Sonja olisi itse halunnut ilmoittaa koko planeetalle asiasta? Tai olisiko pitänyt laittaa hesariin ilmoitus? Viis siitä, että minä haluan purkaa asian aiheuttamia tunteita. Eihän MINULLA ole mitään väliä, koska en ole raskaana, niinkö? Jos olisin raskaana, olisin varmaankin oikeutettu kaikenlaiseen. Jopa tähän raivonpurkaukseen, koska ”minulla on hormonit sekaisin”, mutta koska en ole raskaana, minut voi luultavasti hyvällä omallatunnolla leimata ja haukkua ”huomionkipeäksi psykonartuksi”!?! Mikä vittu siinä on, että jos olet raskaana tai sinulla on lapsia, olet yhtäkkiä muiden ”kaltaistesi” joukossa oikeutettu täydelliseen immuniteettiin. Kukaan ei saa haukkua, kukaan ei saa kritisoida, kukaan ei saa varastaa huomiota, koska ”kyllä lapset ovat maailman hienoin asia ja heidän vanhempansa ovat tehneet heidät, joten he ovat varmaankin sitten pyhiä”. Sitten juoruillaan jossain Ellien kaameilla mammapalstoilla kysymässä asioita, jotka olisi pitänyt kysyä lääkäriltä seuraavalla neuvolakäynnillä, eikä joltain hulluilta nettimammojen keskusjärjestön mielisairaalaostaston pakkohoitopotilailta, joita sinne palstoille päästetään kirjoittamaan. Antakaas kun kerron teille. Suurin osa suomalaisista vanhemmista on helvetin huonoja vanhempia, joiden piuhat olisi pitänyt katkaista ennen kuin he raahaavat katkeraan lähiöhuoran elämäänsä lapsia kärsimään. Sitten ovat ne ”näennäisesti hyvät vanhemmat”, jotka antavat ymmärtää olevansa niiiiiin viisaita ja niiiiiin hyviä vanhempia, jotka ”ajattelevat lapsen etua” kaikessa tekemisessään ja todellisuudessa vain vahingoittavat lastaan olemalla niin vitun täynnä itseään, että eivät ehdi edes puhumaan lapselle. Vaihtavat vaippoja kun pitäisi jo osata käydä potalla, syöttävät kun pitäisi jo osata syödä itse, kantavat kun pitäisi jo itse kävellä ja ostavat lapsensa rakkauden ja korvaavat materialla läsnäolon. Tässä maassa on niin vähän hyviä vanhempia, että minä olen suorastaan vastuullinen, koska en ole raskaana. Koska en ole kantamassa tähän saastuvaan ja sotaan tuhoutuvaan planeettaan uutta uhria. Eikö minun pitäisi jo saada joku vitun palkinto!?! Ei, minä saan haukkuja. Siitä että minä haluan olla iloinen ja haluan ymmärtää, mutta samalla kerron rehellisesti peloistani. ”minä varastan shown omassa päiväkirjassani” HAH!

MINUA VITUTTAA RASKAUDEN PALVOMINEN. Elämä on ihme, mutta lehmätkin osaavat synnyttää. Raskaana oleva nainen ei ole yhtään piirua arvokkaampi kuin nainen, joka ei ole raskaana. Raskaana olevia pitäisi paapoa ja palvoa, eikä heitä saisi järkyttää millään. Olen taas hirvittävän pahoillani, mutta naisen arvo ja se kuinka häntä kohdellaan ei voi riippua hänen lisääntymisestään.

VEDÄ HERNE TÄSTÄ, I FUCKING DARE YOU! Kirjoita joku pikkumainen ”olet hullu” -kommentti ja todista minut oikeaksi. Todista, että sinkkunainen ei saa hermostua ja raivota mutta raskaana oleva saa.

Minä itseasiassa haluan olla raivoissani. En jaksa enää pidätellä. En jaksa yrittää olla niin kuin asiat eivät koskettaisi minua vahvasti, vain siksi ettei minua pidettäisi hulluna. Minua pidetään jo, koska kukaan muu ei uskalla kirjoittaa itsestään mitään yhtä hullua. Olisihan se kiva, jos olisin jonkun mielestä fiksu sen perustella mitä kirjoitan, mutta mitä väliä? Ei minusta tule sen ihanampaa vaikka kuinka yrittäisin. Minulla on ihan vitun paha olla ja en jaksa välittää, jos joku sen takia ajattelee, että olen sekaisin. En minä ole, minä vain haluan raivota kirjaimia näytölle, koska ruudun tällä puolella joudun olemaan rauhallinen ja viileä, vaikka haluaisin hypätä parvekkeelta, koska olen niin vihainen. En edes tiedä mistä tai mille. Raivo vain kuplii sisuksissani, eikä sillä ole mitään lähdettä. Sitten se kohdistuu esimerkiksi tällaiseen. Yhteen typerään kommenttiin, jonka pahaa-aavistamaton mamma laittoi. Että ei millään pahalla ja kiitoksia. Kiitos siksi, että helpotti purkaa tätä oloa edes johonkin aiheeseen. Nyt kun vielä löytäisi sen syyn. Tai no, onhan se syy siellä. Sille ei vain voi tehdä mitään. Kun raivo laantuu, paha olo taantuu takaisin turraksi oloksi. Turta ei ole paha, se on ihan okei, mutta kovin tylsä.

Noin. Nyt kun olen tällä raivostuneella vuodatuksella varmistanut sen, että minua ei voi ottaa tosissaan, haluaisin kertoa, että minä olen silti niin iloinen tästä asiasta, että en tiedä miten päin olisin. Eilen kerroin äidille kahteen kertaan kaikki jutut, jotka liittyi Sonjaan ja vauvaan. Kerroin Oonan hehkuvista kasvoista ja kauniista vatsasta, kerroin Oonan lapsen ujostelusta, kerroin innoissani kaikesta mahdollisesta, myös pääperämitoista. Että kyllähän minäkin palvon näitä raskaana olevia. Mutta palvon myös niitä jotka eivät ole.

Vetoomus: jos olet äiti, raskaana tai muuten vain herkässä feministisessä tilassa ja eksyt tänne, ole kiltti äläkä vedä hernettä nenään ja kommentoi tätä tekstiä. Tekstin tarkoitus on poistaa MINUN painettani ja koska minä en sensuroi itseäni, täällä se nyt on. Anna minun saada hermoromahdus vaikken olekaan raskaana.

On taas niin voimaton ja hyödytön olo. Joka kerta kun saan kaivettua jostain itselleni sellaisen illuusion, että olen vahva ja tarpeellinen, joku tulee ja hajottaa sen tuhannen pillun päreiksi. Toisaalta, tämä itsesäälipaskakin saa mulla veren kiehahtamaan, joten se sitten saa aikaan sen, että koen itseni voimakkaammaksi.

Lisäys unista

2005-01-19T14:00:00.000+02:00

Analysoin vähän unteni merkityksiä. Molemmista käy ilmi, että mulla on ilmeisesti käynnissä joku henkilökohtainen kriisitila, persoonaan kohdistuva muutoksen aika. Ja molemmat on täynnä hirveästi agressiota, se näkyi selityksistä jokaisessa. Koen itseni uhatuksi, mutten kykene puolustautumaan. Melkoista möyrintää siis alitajunnassa.

Mutta mutta, jälkimmäinen uni kertoo kaikenlaista. Metsässä oleminen tarkoittaa sitä, että on eksyksissä, epävarma ja etsii jotain johon tarttua. Metsän loppumisen näkeminen (tulvivaan rantaan) tarkoittaa ystävyys- tai romanttisen suhteen päättymistä. Tulva kertoo siitä, että jotkut tunteet ja halut ovat niin voimakkaita, että ne valtaavat. Ehkä tässä tapauksessa hyvä tulva valtaa sen eksyneisyyden metsän? Kuolleet eläimet kertovat henkilökohtaisen tilanteen muuttumisesta. (jaa mistä, mihin se on muka muuttunut? heh) Se, että yritän pelastaa eläimiä kertoo omasta riittämättömyyden tunteesta. Ne elukat itsessään onkin sitten oma tarinansa. Puput olis onnea ja iloa ja muuta sellaista ja oravat taas rakkaudetonta suhdetta jne, JOS ne olisi elossa. Eli kaksi vastakohtaa joista molemmat makaa kuolleena. Tai no, itseasiassa se on aika ymmärrettävää, koska olen välitilassa, odotushuoneessa, nyt. Mitään ei tapahdu mun elämässäni vaan elän oikeastaan vain muiden kautta ja odotan mihin suuntaan elämä kääntyy vai kääntyykö. Sieltä se riittämättömyyskin sitten tulee. Kyvyttömyys vaikuttaa siihen, että elämä saattaisi oikeasti olla joskus onnellista, eikä vain rutiinia päivästä toiseen. Avainten löytyminen sen sijaan on hirveän positiivinen merkki, koska se kertoo onnesta töissä ja rakkaudessa. Avain kertoo eniten siitä että on kyky kuitenkin nähdä ratkaisu ja löytää tie ulos ongelmallisistakin tilanteista. Oven avaaminen lukituksesta on hieman hälyttävää, koska se saattaa merkitä riskaabeliin seikkailuun joutumista. Ja avaimenreikä... no se varoittaa petollisesta ystävästä.

Anna kun kerron salaisuuden

2005-01-19T09:57:00.000+02:00

Tai eihän se enää mikään salaisuus sen jälkeen ole, mutta kuitenkin. Olen meinannut pakahtua kun en ole saanut kertoa aiemmin, mutta tässä se tulee: Sonja on raskaana! Yllättävän vaikea kertoa, että mitä kuuluu kun ei saa kertoa sen pohdiskelun ydintä. Olen siis pohdiskellut aika paljon perheellisten ja sinkkujen eroja, sitä voivatko nämä kaksi tulla sujuvasti toimeen keskenään ja mitä jos menetän nyt parhaan kaverini :) Viikko sitten pohdiskelin paperiseen päiväkirjaani, että olo on kuin olisi taas ala-asteella: minulla ei ole rintoja ja kaikilla muilla on. Paitsi että tällä kertaa rinnat ovat perhe ja lapset, eivätkä ne takuuvarmasti kasva edes jossain koossa iän myötä. Oli oikeasti uskomattoman pelokas olo, koska Sonja on aina ollut se kohtalotoveri, jonka kanssa me käydään läpi sykleittäin samat asiat, vain vähän eri aikaan. Lapsi oli kuitenkin sellainen asia, jonka olin jotenkin luonnostaan ajatellut, että tulee meillä samaan aikaan. Tuntui kuin joku olisi ryöstänyt multa mahdollisuuden siihen kokemukseen: olla samaan aikaan sormi suussa ja valittaa iltapahoinvointia. Sitä vain oli aina ajatellut niin, vaikkei ollut paljon asiaa vielä ajatellutkaan. Ulkopuoliseksi jäämisen olo oli tosi voimakas ensimmäisissä ajatuksissa. Pelkäsin kuoliaaksi, että nyt mulla ei ole enää mitään yhteistä Sonjan kanssa, että tähän asti mä olen voinut tukea ja auttaa sitä, koska olen ymmärtänyt suunnilleen mitä se käy läpi. Mutta lapsi... mulla ei ole mitään hajua niistä, joten miten ihmeessä musta voisi olla mitään hyötyä ihmiselle josta tulee äiti. Joka siirtyy ”sinne” ja liittyy ”niihin”, jotka puhuu X+X rvk:sta ja pääperämitoista. Täsmälleen sama olo kuin pienenä, muita päätä lyhyempänä, poikatyttönä, lautana, joka kuulee oven raosta vahingossa kuinka ihastuksen kohde kertoo kaverilleen, että olen tosi kiva, mutta yhdellä toisella tytöllä on isommat rinnat. Mulla nousee siitä vieläkin pala kurkkuun. Juteltiin itseasiassa Ilonan kanssa samaisesta tapahtumasta kun se oli pelastanut mut viime viikolla omilta ajatuksiltani viinilasin ääreen ja silloin teki mieli itkeä. Heittäytyä sen syliin märisemään ja kertoa koko juttu ja valittaa, että miksi mä olen aina se outolintu josta kukaan ei tykkää. Mutta kun ei voinut, kun ei saanut vielä kertoa. Mä en oikeasti ole suostunut myöntämään aikaisemmin, että me ollaan aikuisia. Vaikka Oonalla ja muillakin on lapsia, mä olen jotenkin kieltänyt sen ajatuksen, että me oltaisiin vielä niin vanhoja että se on normaalia. Ja kuitenkin kun ajattelee tarkemmin, melkein kaikilla on lapsia tai tulossa niitä melko varmasti parin vuoden sisään! Sitä vain sulkee silmänsä kun ei halua nähdä. Ei halua nähdä, että on itse tavallaan jäljessä normaalista aikataulusta. Ja ettei saata koskaan itse päästä kokemaan sitä.

Noh, nyt kun tuossa oli eriteltynä ne ensimmäiset negatiiviset ja paniikinomaiset ajatukset, kerrottakoon ne hyvätkin. Tajusin nimittäin, että todentotta, saattaa olla etten koskaan pääse kokemaan kyseistä asiaa näin läheltä, joten tämähän on ainutlaatuinen mahdollisuus. Koska milloin enää koskaan muka mun paras ystäväni saa ensimmäisen lapsensa? Tajusin, että koska rakastan sitä ihmistä niin paljon, mä tulen rakastamaan sitä lastakin yhtä paljon. Joten ainoa valintatilanne johon joudun, on se, että haluanko seurata ihmeen kasvamista läheltä vai kaukaa. Sonja pyysi että seuraisin läheltä ja halusin. Nyt alan olemaan jo aika huvittavan innostunut aiheesta. Ymmärsin myös, että tottakai musta on hyötyä ystävänä... miksi mä yhtäkkiä kadottaisin kyvyn kuunnella, kyvyn myötäelää ja kyvyn saada toinen löytämään itse ongelman ydin ja ratkaisu siihen? Ehkä tämä voi tuoda lisää ulottuvuuksiakin meidän ystävyyteen. Hassu pieni yksityiskohta on mm. se, että ollaan halattu nyt molempina kertoina kun ollaan nähty. Kuulostaa oudolta, mutta ei me halailla. Se on kai jotenkin niin, että kun toinen on tarpeeksi lähellä, fyysinen kontakti jotenkin jää. Ehkä se on sama kuin parisuhteissa, itsestäänselvyys. Mutta halaaminen on hirvittävän tärkeää, se on energian vaihtamista ja luovuttamista, läheisyyttä ja välittämistä. Jotain sellaista, jota kai luonnostaan sitten haluaa antaa raskaana olevalle ystävälle :) Istuttiin eilen Sonjalla ja juteltiin kaikesta. Niin raskaudesta kuin ihan muistakin asioista ja oli tosi hyvä olla. Tuntuu hullulta, että oma epävarmuus horjuttaa hetkeksi uskoa siihen, että sitä muka ei olisi enää tarpeellinen tai hyödyllinen toiselle. Kai se on ihan luonnollista, mutta tuntui tosi rikolliselta edes ajatella itsekkäästi kun kuitenkin oli niin onnellinen toisen puolesta.

Sain myös omantunnontuskia Oonan takia. Mietin miten häkeltynyt ja iloinen olin tästä uutisesta ja mitä olin kun sain kuulla Oonasta. Tuli huono omatunto siitä, että en ole ollut silloin läsnä, enkä tiedä onko kukaan ollut. Toisaalta, Oona oli ensimmäisen raskauden aikaan niin eristäytynyt että en tiedä olisiko se ollut edes mahdollista olla läsnä. Silti tuli näin jälkikäteen huono omatunto. Koska se on voinut olla vaikka kuinka yksinäinen ja tukea vailla silloin. Oona oli ensimmäinen, enkä tahdo oikein vieläkään ymmärtää että se on oikeasti naimissa ja sillä on perhe :) Ihmismieli on hassu. Sitä pitää väkisin repiä vierelle katsomaan että ymmärtää mistä on kysymys.

Näin toissayönä unta, että Sonja tuli mun luo ultrasta ja sanoi, että kyllä se nyt sitten kuitenkin on tyttö :) Saa nähdä. Ensi kuussa se kai selviää. Tai selviäisi nyt jo, jos menisi yksityiselle.Tuntuu ihan käsittämättömältä katsoa niitä taulukoita, joista näkee miten iso se vekara on jo ja silti Sonja ei vielä tunne sitä tai se ei näy kunnolla ulospäin. Nyt en mitään muuta toivo niin paljon kuin sitä, että kaikki menee hyvin ja sieltä tulee terve pieni ihminen (tyttö, tyttö!!! kjeh). Vein myös perinteisen lahjan, jonka olen antanut myös Oonalle kun se tuli raskaaksi. Satukirjan. Koska uskon vakaasti siihen, että jos lapselle lukee paljon, siitä asti kun se on vatsassa, se oppii taitavaksi kielen käyttäjäksi. Vannotinkin Sonjalle, että nyt mulla on sentään mahdollisuus siihen, että jos ne ei miehensä kanssa lue vesselille niin mä pidän aina satutuokion Sonjan mahan kanssa kun tulen käymään ;)

Näin viimeyönä aivan skitsoja unia. Olin sodassa (josta olen nähnyt unta ennenkin), joka vei labyrinttiin jossa oli pieni huone. Siellä vastakkaiset joukot taistelivat viidenkymmenen neliön tilassa. Herrasmiestappelussa joukoilla oli aikaa ladata aseet ja valmistautua kunnolla. Lähdin jahtaamaan käytävään pitkää mustapaitaista miestä ja mulla oli puukko kädessä. Yritin koko ajan hyökätä sen kimppuun, mutten uskaltanut. Lopulta tajusin, että se on menossa asevarastolle, ja jos se pääsee sinne asti, se tappaa mut. Löin miestä puukolla selkään, mutta pelkäsin puukottamista niin paljon, että terä upposi ehkä sentin. Mies oli samaan aikaan suuttunut ja huvittunut kun kääntyi ympäri. Se sanoi, että jos meinaan sen tappaa, mun täytyy lyödä kovempaa. En pystynyt. Ajatuskin puukon iskemisestä ihmiseen oli kuvottava. Myöhemmin huijasin vastapuolen joukkoja ja pääsin pikkuhiljaa karkuun.

Toisessa unessa olin tulvivassa sademetsässä tohtori Livingstonen kanssa. Olimme kevyellä päiväkävelyllä kun näimme maassa kasoittain kuolleita pupuja ja oravia. Löysimme metsästä hyllyn, josta saimme lisätietoja ja minä päättelin, että oravat ovat syöneet tiettyjä siemeniä ja kun ne ovat kakanneet ne ulos, kuoriaiset ovat syöneet ne siemenet ja sitten puput ovat syöneet ne kuoriaiset. Näin viirus on levinnyt eläinten keskuuteen. Löysin salakätkön jossa oli läheisen hautausmaan tiloissa sijaitsevan tutkimuskeskuksen avainnippu. Paikalle tuli suomalaisiakin viranomaisia, mutta he eivät ottaneet minua tosissaan. Onneksi tohtori Livingstone tuli takaisin ja saatoin jatkaa etsintöjä ihmisen seurassa, joka oli älykäs ja uskoi minua. En kuitenkaan ehtinyt selvittää viruksen alkuperää ennen kuin heräsin.

Jep.

Toimintakyvyttömyyden huippu

2005-01-18T14:37:00.000+02:00

Alkaa kyrsimään bussilla köröttely. Tai lähinnä ne ihmiset, jotka niillä matkustavat. Kun on venannut jäisessä tihkussa 20 minuuttia yhtä typerää bussia, kuski meinaa tahallaan teilata peilillään, vaikka seisoo metrin päässä kanttarista. Kun yrittää päästä etuovelle, takaovista syöksähtelevät ihmiset meinaavat juosta yli, täti meinaa puhkaista silmän sohiessaan katoksen alla sateenvarjollaan, jonkun on taas pakko kaivaa bussilippu vasta kortinlukijan kohdalla esiin sieltä Vuitton-kopio-laukustaan (kuinkas muutenkaan, kun kerran dösällä matkustaa, niin ei varmaan ole varaa aitoon), tietenkään kortinlukijaa ei ole vielä siirretty eteen vaan laukkuaan kaiveleva suttura tukkii koko sisäänpyrkivien ihmisten jonon. Mikä siinäkin muuten on. Jos ostaa lipun kuskilta, pitäisi ymmärtää mennä seisomaan oikealle eteen, pois sisään menevän virran tieltä. Vai onko kertalipun ostaja niin kunniallinen ja ihmeellinen ihminen, että vain koska hän ei ole kyennyt hankkimaan matkakorttia johon ladata arvoa, hän voi seistä maailmanomistajan elkein keskellä oviaukkoa samaan aikaan kun jäinen hyhmä tappaa hitaasti mutta varmasti takanaolijoita. Moukat. Samaa kastia kuin ne ääliöt, jotka yrittävät tunkea sporaan tai metroon ennen kuin ulostulijat ovat päässeet ovesta läpi. Jostain syystä änkijät ovat aina naisia. Ja keskeltä pitää änkeä. Sama Stockan hisseistä. Äkkiä-äkkiä-äkkiä! Jos ette nyt ryysi, saattaa olla ettette pääse mukaan ollenkaan! Ääliöt. Eikö Stadissa pitäisi olla jotain helsinkiläistestiä ennen kuin pääsee liikkumaan ilman valvontaa kaupungissa? Pitäisi opetella oikeat käytöstavat:

Haluatko stadilaiseksi? –pääsykokeen edellisvuoden mallivastaukset

1. Helsinki tai Stadi. Ei koskaan Hesa. Vain maalainen sanoo Hesa. Myös ilmaus ”Suomi” käy, jos on tulossa takaisin ulkopaikkakunnalta. ”Moi, mä lähdin just Jyväskylästä, oon Suomessa joskus neljän tunnin päästä.”
2. Busseissa etuovesta sisään, keski- ja takaovista ulos. Emupaikoille ei istuta. Jos istutaan, pompataan heti ylös jos vanha ihminen tai keppien kanssa kävelevä tulee bussiin. Ei tuoda rääkyviä kakaroita tuplavaunuineen ruuhkabusseihin. Sanotaan ”anteeksi, jäisin pois” jos haluaa päästä ikkunapaikalta poistumaan. Tosi stadilainen nimittäin vain esittää nukkuvansa ja nauraa partaansa kun yrität kömpiä hänen ylitseen jos et saa suutasi auki. Istutaan ikkunan viereen, ei jäädä täydessä bussissa reunalle roikkumaan. Ei lepuuteta ostoskasseja viereisellä penkillä täydessä bussissa. Jalkatilaan mahtuu kyllä ja syliin myös. Jos kuski ei muista avata ovea kun olet jäämässä pois, älä ole säälittävä ja ala inisemään itseksesi ja painamaan nappia paniikissa: huuda reippaasti kuskille, että saisiko oven auki.
3. Raitiovaunuissa painetaan sitä nappia niin ovi aukeaa. Niin ulkoa kuin sisältäkin. Päästetään ne ihmiset ulos ennen kuin aletaan ryysimään sisään. Autetaan lastenvaunujen kanssa matkaavia nostamaan vaunut sisään ja ulos.
4. Metrossa odotetaan kiltisti, että ihmiset pääsevät ulos, ennen kuin lähdetään etenemään sisään. Ei kusta metroon. Ei oksenneta metroon. Ei lyödä ketään kirveellä päähän. Rullaportaissa ei jäädä seisomaan portaiden vasempaan laitaan, se on ohituskaista.
5. Kaduilla kävellään kapeasti ja ripeästi. Ei valloiteta koko katua kävelemällä nelistään vierekkäin rollaattorivauhtia. Ei tehdä äkkipysähdyksiä. Takanaoleva ei ehdi jarruttamaan. Jos haluat hidastella, mene aivan oikeaan laitaan, siellä saat olla rauhassa. Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne, tämä pätee myös kävelykadulla. Kävele aina oikeaa reunaa ja ohita vasemmalta, silloin vältyt törmäyksiltä ja typeriltä nytkytysliikkeiltä kun vastaantulemasi ihminen ja sinä yritätte päättää miltä puolelta tällä kertaa ohitetaan.
6. Kaupoissa ei jäädä kupeksimaan oven eteen tai tukita käytävää. Pidä huoli, että kulkureitit ovat vapaina. Kauppa ei ole mikään torikahvila.
7. Katuja ylitettäessä yritetään muistaa, että autoja tulee täällä suuressa kaupungissa muualtakin kuin suoraan vasemmalta. Punainen on syystä päällä. Älä siis juokse auton alle. Punaisia päin saa juosta vain kun on täysin perehtynyt eri suunnista tuleviin ajolinjoihin ja valorytmitykseen, eikä silloinkaan jos valoissa seisoo samaan aikaan alle 12-vuotias lapsi. Aikuinen EI KOSKAAN mene punaisia päin alle 12-vuotiaan lapsen läsnäollessa.
8. Taksia metsästäessä ei seisota kadulla, hypitä konepelleille tai potkita ovia. Mennään joko tolpalle seisomaan jos ollaan kyvyttömiä käyttäytymään hyvin, tai viitataan korrektisti ja suorassa seisten luokse taksi, jolla on valo päällä. Mikäli seurue on iso, laitetaan selvin naispuolinen henkilö viitomaan taksia, muun seurueen odottaessa syrjemmällä. Valo sammutettuna ajava taksi ei ota sinua kyytiin, se on hakemassa kaveriaan baarista tai menossa tolpalle. Vaihtoehtoisesti soitetaan taksikeskukseen tai lähetetään taksitekstiviesti, varustettuna jollain muulla osoitteella kuin Keskuskatu 7 tai Mikado. Jos ei saada taksia, mennään yöbussilla tai kävellään kotiin. Kyytiin päästyä annetaan selkeästi osoite johon ollaan menossa ja yritetään olla oksentamatta tai muuten häiritä kuskia.
9. Yleiset käyttäytymissäännöt: ei puhuta vieraille ihmisille liikennevälineissä. Ei syljeskellä pysäkeille. Ei tupakoida katoksen sisäpuolella, paitsi jos ollaan yksin. Käytetään sitä heijastinta, tai ollaan valittamatta jos jäädään auton alle. Otetaan aina huomioon mahdollisuus, että auto ei pysähdy punaisiin valoihin. Sitä käy joka päivä.
10. Helpoin tapa välttää ongelmia kaupungissa on ostaa auto ja liikkua vain sillä. Myös lähikauppaan.

Maiden cruise

2005-01-17T10:44:00.000+02:00

Telakkakäynti meni hyvin. Unohdan aina miten mukava heppu se lääkäri on. Vähän jotain vinkaisin, kun tutkimus alkoi ja setä sitten kysyi, että kuinkas noin. Naureskelin, että pikkuisen on tuota harjoituksen puutetta ollut viime aikoina. Lääkäri kysyi sitten, että mitenkäs se on mahdollista kun tuolla on meri täynnä kaloja. Yritin selittää kohdun tienoilla tapahtuvasta möyrinnästä piittaamatta, että ei sitä ihan joka jätkälle viitsi irroittaa. Täytyy nostaa hattua ihmiselle, joka pystyy kysymään moista asiaa täysin neutraalisti ja nolostumista aiheuttamatta. Luulisi ettei sellainen ole mahdollista, että kädet toosassa ihmetellään, että mikäs siinä on kun tätä ei käytetä. Kaikki oli taas hyvin. En tosin vieläkään ymmärrä, että eikö olisi jotain tapaa saada tilanteesta vähemmän naurettava? Missään ei tunnu yhtä typerältä, kuin siinä jalat telineillä maatessa, vain paita päällä ja sukat jalassa. Kun rinnat pitää tutkia, jäljellä on enää sukat. Tuijottelin taas ultrasta sitä ihme kuumaisemaa. Olen säästynyt kakkosen invaasiolta tähän asti ja jos se minusta on kiinni, aion vastedeskin käydä lääkärillä joka käyttää sen sijaan ultraa. Rajansa sillä sorkkimisellakin. Ihan riittävän nöyryyttävää ilmankin.

Viikonloppu hujahti ihan älyttömän nopeasti ohi. Serkkutyttö täytti viisi vuotta, joten olen leikkinyt Bratseillä, letittänyt meikkipäätä, hyppinyt narulla ja askarrellut Click-its:eillä. Legoleikkejä en enää jaksanut, vaan keskityin booliin. Oli tosi hauska ilta. Lähdettiin vielä illalla Lauran kanssa kaupunkiin ja juoruiltiin aamuyölle asti. Poltin ihan liikaa viikonloppuna, koska tänä aamuna sattui keuhkoihin. Ei pitäisi pistää ranttaliksi noin pahasti. Perjantainakin istuttiin puoleen kahteen asti Ilonan kanssa.

Katsoin kalenteria ja ahdistaa. Siellä on liian monta menoa joka suuntaan. Lähinnä häiritsee se, että äiti on nyt yhtäkkiä hankkinut jonkun elämän ja ravaa joka päivä jossain. Kyllähän minä mielellään käyn siellä koiraa hoitamassa, mutta en joka helvetin päivä, koska sen jälkeen ei enää oikeastaan ehdi mihinkään. Olen sopinut jo vaikka kuinka monen kanssa siitä, että pitäisi oikeasti istua alas. Nyt vain pitäisi alkaa purkaa sumaa. Outoa, että viime viikon lopullakin näytti siltä, että tästä viikosta tulee ihan kuollut ja nyt onkin kalenteri täynnä.

Onneksi tänään pääsee taas jumpalle. Lihakset onkin päässeet tällä viikolla aivan liian helpolla.

Vähänkö mun elämä on taas tylsää kun tällaisista pitää kirjoittaa.

Jos ei ole elämää, pitää hankkia sellainen

2005-01-14T13:09:00.000+02:00

Hurja reissu sinne Sonjalle. Junat ei todellakaan ole mun juttu. Seisoin keskellä tyhjää ratapihaa aavemaisessa sumussa ja Sonja oli tietenkin myöhässä, joten olin aivan varma, että kun se tulee paikalle, maassa näkyy vain verivanat ja kädenpuolikas kun ihmissusi on raahannut mut metsään... Syötiin hyvää sapuskaa ja jälkkäriksi piirakkaa, johon MINÄ olin tehnyt pohjan, juoruttiin ja oli muutenkin melko...köh... hieno ilta :) Pirullista vain vahtia koko ajan kelloa, että ehtii varmasti junaan... tahtoo auton! Oonakin kävi pikkumiehen ja mahan kanssa kylässä. Pikkumies siksi, että nyt se on muuttunut mun mittapuun mukaan vauvasta lapseksi. Kävelee, ymmärtää puhetta, juttelee. On siis ihminen, eikä nyytti. Osasi jo ujostella naisiakin, joka on aina terveen miehen merkki ;) Oona oikeasti suorastaan hehkui. Se on se vaihe raskautta. Yritti mokoma vetää sitä ripsivärin piikkiin, mutta ei kasvoja saa ripsivärillä hehkumaan. Ilo katsoa kun toinen on niin kaunis ja vatsakin jotenkin korostaa sitä asiaa. Kirjoitin vatsa-aiheesta pätkän paperiseen päiväkirjaan, mutta julkaisen sen vasta myöhemmin.

Ajatuksissa on pyörinyt aika paljon monet asiat omasta elämästä, sen vaiheesta ja muusta, josta en nyt sen enempää voi kirjoittaa. Mieltä askarrutti kuitenkin moni asia ja Ilona ilmeisesti vaistosi sen, koska se soitti eilen ja pyysi tulla piipahtamaan kylässä. Multa sitten onneksi vapautuikin kalenteri yllättävästi ja mentiin juomaan vähän viiniä ja juttelemaan arkisista asioista meidän elämässä, kuten aurinkolomasta :) Olin käynyt ostamassa matkakohdetta käsittelevän kirjan ja selailtiin sitä. Melkein pystyy tuntemaan kuuman auringon iholla ja kylmät juomat kurkussa... Hirnuttiin myös hysteerisesti kun löydettiin mun puhelimesta jonkun omituisen hemmon numero, jonka olin määritellyt vuonna kivi ja miekka (yhdeksän merkin säännön vallitessa), muotoon NIMI PONI. Ei voi tietää kuka kyseinen henkilö on, mutta ilmeisesti hänen määräävin tunnusmerkkinsä liittyi jotenkin kavioeläimiin, kun olen silloin ajatellut että tästä muistan kuka tämä henkilö on :D

Päätettiin nyt sitten Ilonan kanssa päästä opiskelemaan. Ei siinä sen ihmeellisempää. Jos/kun en saa sitä duunia, jota hain, en hae enää muuta paikkaa vaan keskityn lukemaan itseni sisään sinne minne haluan. Ei sen pitäisi olla kovin mahdotonta, koska viime vuonna kun huvikseni kävin pääsykokeessa, jäin 2,75 pisteen päähän sisäänpääsystä. Siis yhden viikonlopun ulkolukemisella... Eli jos maailmassa on jotain järkeä, kunnon lukemisella pitäisi päästä läpi. Se onkin sitten eri asia, millä elää sitten jos alkaa opiskelemaan. Suunniteltiin jo Ilonan kanssa pienimuotoista yhteisasumista jos tietyt jutut onnistuu ja KUN me päästään sisään. Todettiin myös, että mutsit, Laura ja Mikko saa ruokkia meitä kerran viikossa, niin meidän tarttee venyttää rahat vain kolmen päivän ruokiin viikossa :) Ja loput voi juoda. Hehe. Ei mut oikeasti, ajatus siitä, että menisi kuitenkin opiskelemaan on kiehtova, mutta pelottava. Tulot romahtaisi täydellisesti, mutta toisaalta pääsisi pois tästä duunioravanpyörästä, oppimaan mielenkiintoisia asioita ja saamaan krediittiä parempiin duuneihin. En mä tätä ajatellut loppuelämääni tehdä.

Tosin laskin todennäköisen valmistumispäivän ja totesin, että olen silloin aika vanha... No ehkä se vain kompensoi sitten tätä teinilärviä ja henkistä ikää (17, testasin taas ) :D

Osaamattoman läskin vuosikairaus

2005-01-12T10:01:00.000+02:00

Eihän tässä kohta enää mitään maksullista liikuntaa tarvitse. Aamuinen reippailulenkki töihin ja takaisin karistaa kiitettävästi kiloja. Varsinkin kun syöminen jää vähemmälle väkisinkin. Duunikaverin mykkä mielenosoitus on ohi. Tänään sain hyvän huomenen tervehdykset. Kamalaa kyllä, osa musta toivoo, ettei se enää koskaan puhuisi mulle, koska mun on niin paljon helpompi hengittää kun en ole siitä riippuvainen enkä altis sen aivoituksille. Voi kun saisin sen duunipaikan mihin hain. Lauran poikaystävän kaverin tyttöystävä (heh) haki samaa paikkaa. Tokaisin Lauralle, että tuskin se sitä voi saada, ei ilman työkokemusta. Yllätyksekseni Laura alkoi puolustamaan mimmiä, että osaahan se vaikka mitä ja blah blah. Aloin yhtäkkiä epäilemään, että voisinko todella ”hävitä” lauranpoikaystävänkaverintyttöystävälle? Meni taas itseluottamuksen rippeetkin ja kuulostin omassa päässäni lähinnä pikkumaiselta todistelijalta, joka yrittää uskotella itsellen että osaa oikeasti sen mitä tekee. Mistäpä Laura tietäisi mitä minä osaan tehdä ja saattaahan se olla, että se mimmi on parempi kuin minä ja saa sen paikan.

Teen tänään junaretken Sonjalle. Auton puute on yllättävän ärsyttävää. Joutuu jo valmiiksi aikatauluttamaan iltansa sen sijaan, että vain menisi fiilispohjalta. Toisaalta mukavaa, koska junamatkan aikana on kerrankin aikaa lukea kirjaa.

Bikinien odottelu postimyynnistä on ristiriitaista: toisaalta en malta odottaa että pääsen kokeilemaan niitä ja fiilistelemään, toisaalta tuntuu että ei ole fiksua masentaa itseään ahtamalla jotain niin pirtsakkaa tähän ruhoon joka ei ole siinä kunnossa kuin haluaisin. Lisäksi mulla on jatkuvasti sellainen olo, että mua arvioidaan. Siis jotenkin niin, että ”no ei se kovin kummoisessa kunnossa ole vaikka liikkuukin, katsokaa, selluliittiäkin sillä on”. Ei kai saisi ajatella sitä, että ystävät ajattelisivat sellaista musta, mutta toisaalta, silmät ne on ystävilläkin. Ehkä vain ahdan itseni niihin bikineihin salassa vessassa. Auringon ottaminen salassa onkin hieman vaikeampi tehtävä :)

Vähiin käy. Istuttiin eilen Lauran kanssa siiderillä ja mietittiin kuinka paljon sitä lomaa tarvitseekaan. Rahasta viis, kaksi viikkoa lepoa tekee hyvää. Perjantaina telakalle ronkittavaksi... yäk yäk yäk. Ei se gynari NIIN kauheaa ole, mutta inhottavaa silti. En ymmärrä miksen voi vain saada uusintaa siihen pillerireseptiin, pakkoko ne paikat on joka vuosi tonkia. Ikään kuin siellä mitään uutta tapahtuisi. Todistetustihan solumuutokset tulee tässä iässä mekaanisesta rasituksesta, geeniperäiset näkyisi jo ajat sitten. Mitä sitä papaa siis ottamaan tai muutenkaan tuijottelemaan. Sehän olisi sama kuin etsisi ruostevaurioita uudesta autosta. Tai ehkä on eksoottista nähdä miltä näyttää tämän ikäinen nainen, jonka immenkalvo alkaa kasvaa kiinni käytön puutteesta? Kai se vuosikairaus on paikallaan, lähtee pahimmat hämähäkinseitit ja pölyt :) Mutta silti, yäk.

Mene jo nukkumaan

2005-01-10T23:09:00.000+02:00

Duunikaveri ei pukahtanut sanaakaan koko päivänä. Se taitaa olla vihainen ja hämmentynyt. Tuskin raivoissaan. Tai sitten se tappaa mut kun vähiten sitä odotan. Vilkuilin oikeasti pälyillen taakseni kun lähdin töistä. Ehkä vain pysyttelen poissa sen jaloista nyt sen aikaa, kunnes se käsittää mistä on kysymys.

Laitoin taas työhakemuksen menemään. Tällä kertaa paikkaan, jonka todella haluaisin. En vain siksi, että pääsisin pois nykyisestä paikasta, vaan koska se olisi oikeasti tosi mielenkiintoinen juttu. Tuskinpa saan sitä, mutta toivon hiljaa pienessä mielessäni kuitenkin.

Tän päiväinen vanteen kiristys päässä helpotti kun kävin Mikon kanssa lounaalla. Ei ollut enää niin epätoivoinen olo, vaikka vatsa olikin täynnä ylikypsää pastaa. Al dente my ass.

Levoton olo. Istun koneella, enkä vain saa revittyä itseäni irti. Jos nousen, menen jääkaapille. Jääkaappi paha. Tosin, en tänään syönyt muuta kuin sen lounaan, että kai sitä voisi jonkun leivän sutaista.

Juteltiin Sonjan kanssa tänään puhelimessa ja tuskasteltiin sitä, miten me ollaan jouduttu tällaiseen paskanakkirakoon duunien kanssa. Ihan kuin seinä olisi pystyssä edessä. Olisi pakko kääntyä ympäri ja tehdä jotain, mutta kun siellä takana on niin kamalan pimeää. Ja ulkona tulee suihkepullotihkua. Joka pahentaa asiaa, koska pimeys lamaannuttaa kaiken. Tietää mihin suuntaan pitäisi polskia, pintaan, mutta tärykalvot on puhjenneet eikä tiedä missä päin se on, vaikka näkee. Ei osaa uida valoon, vaikka näkee.

Ei pysty kykenemään

2005-01-10T10:05:00.000+02:00

Tuntuu kuin pään paikalla olisi säkki hiekkaa. Unihiekkaa vieläpä. Tiedän, että yleinen ahdistus duunia kohtaan ja vielä päälle tämä ihme säätö duunikaverin kanssa aiheuttaa sen, että fysiikkani kieltäytyy nousemasta sängystä. Nukuin tänään kaksi tuntia pommiin. Herätyskello oli vain mystisesti sammunut... Eli olen alitajuisesti halunnut jäädä nukkumaan. Eikä ihme.

Pohdiskelin eilen sitä, miten helposti ja kivuttomasti ihminen voi kuitenkin kadota. Jos lähtisi maasta, kuinka kauan kestäisi että useampi kuin neljä ihmistä huomaisi? Viikko? Kaksi? Kuukausi?

En oikeasti tiedä mistä ammennan jotain pyhää henkeä, että jaksan rämpiä nämä muutamat viikot läpi. Viikonloppu tuntuu taas niin kaukaiselta. Viikkokin on aivan normaali, ei yhtään ainutta helpottavaa arkivapaata tai mitään. Vain haukottelen ja tärisen kylmästä, koska en jaksaisi pysyä valveilla. Ärsyttävää.

Eikös se tosin aina näin mene ennen lomaa? Vikana työpäivänä ennen lomaa tuntuu, että olisi oikeasti kuollut jos olisi enää joutunut olemaan päivänkään töissä. Äh. Ajatus on kuin purkki jähmeää siirappia. Parempi lopettaa.

Jotkut miehet

2005-01-09T22:55:00.000+02:00

Vitsi mikä viikonloppu. Sain kuulla ehkä jokaisen maailman ankeimmista pokausyrityksistä. Pari oli jopa ihan kiitettäviä, mutta suurin osa oli todella syvältä. Ja siis TODELLA syvältä. Siitä tuli jo vitsi, koska saimme kaikki kuulla mitä omituisimpia sepustuksia yksinäisiltä miehiltä.

Huvittavan osansa viikonloppuun toi naisten pakkomielle naittaa minua eräälle kaunissilmäiselle miehelle. Koska en kuitenkaan osaa edes ajatella mokomaa asiaa, enkä usko että mies on minusta kiinnostunut ja kaiken päälle on kuulemma isomunainen, siinä on kolme hyvää syytä pysytellä kaukana. Erityisesti se viimeinen. Minä en ole koskaan ymmärtänyt ison munan päälle. Sellaiset lähinnä pelottavat minua. Ehkä ensimmäisen raskauden jälkeen? ;)

Olen melkolailla kurkkuani myöten täynnä miehiä. Kuten sitä yksilöä, jonka kanssa Ilona kävi pareillakin treffeillä ja ihastuikin, joka sitten lähetti mulle nyt aamuyöllä tekstiviestin ja pyysi treffeille. Oikeasti, kuka ottaa tosissaan mitään viestejä jotka lähetetään aamuyöllä. En ole edes ohimennen törmännyt koko äijään miljoonaan vuoteen. Ilmeisesti kännissä kun puhelin on selattu alusta loppuun asti ja todettu, ettei ole enää ketään jolle lähettää viestiä, tulee mieleen, että mitä jos ehdottaisi tälle mimmille josko se huolisi kaverinsa leftoverit... Kierrättäminen saattaa olla muodissa, mutta toi biojäte ei sykähdytä meikäläistä.

Itseasiassa ainoa mies, joka kunnostautui viikonlopun aikana, oli Jonas, joka vihdoin kiitti duuniavusta ja jopa kehaisi mua ohimennen. Olin pudota perseelleni kun sain sen meilin. Erittäin positiivinen yllätys. Hetkellinen mielenhäiriö varmasti, mutta mukava sellainen. Tuli oikeasti hyvä mieli saada tunnustusta siltä taholta.

Unet ovat olleet aivan vammaisia. Auringonottoa, sotaa ja värähtelypommi nimeltä Video. Ja erotiikkaa. Jostain syystä olen kauheasti suudellut unissani ja kulkenut käsi kädessä, halaillut ja kaikkea sellaista tosi teiniä mutta ah niin ihanaa. Niitä unia on niin kiva katsella, että lauantaina nukuin neljään asti vain saadakseni hetken lisää tuntea määrätietoisen kosketuksen niskassani.

Odotan lomaa niiiiiin paljon. Pari solariumsessiota takana. Pari vielä, että saa herätettyä ihon taas valmistautumaan siihen, että kohta olis paras ruskettua.

Kävin tänään treenaamassa ja todettiin Ilonan kanssa, että ei sitä muuta voi, kuin ihmetellä noita joidenkin miesten touhuja. Maailmassa on varmasti mukaviakin miekkosia, mutta osa niistä kyllä pilaa pahasti kaikkien maineen. Miehet eivät nyt yksinkertaisesti ole tehneet vaikutusta. Oltiin yhtä mieltä siitä, että elämä on hyvä näin. Jos joku haluaa siihen tuoda lisäarvoa, tervetuloa, mutta koska se on melko epätodennäköistä, me olemme vallan tyytyväisiä. Tosin tirautin aamulla melkein tipan kun totesin, että en varmaan koskaan enää ole intiimisti kenenkään kanssa niin että nauttisin siitä. Huom, melkein. Sillä totesin, että mitä sitä sitten murehtimaan. It’s not like I even remember what I’m missing :)

Vesi on aivan uskomattoman korkealla! Eläintarhanlahdella ranta näyttää epäilyttävästi uima-altaalta, koska vesi on aivan piripinnassa. Tuulen vihmoessa alkaa etelän lämpö tuntua koko ajan paremmalta idealta...

Pää on samalla täysin tyhjä ja seesteinen, mutta silti täynnä outoja ajatuksia, joiden karistelu ja pois sysiminen on välillä todella työlästä. Päivän mantra taitaa olla jotain sinne päin, että Minä vain olen tässä ja minun on hyvä näin, en katso en koske en ajattele.

En ajattele edes huomista, kun pitää nähdä duunikaveri, josta ei meilin jälkeen ole kuulunut mitään. Odotan kauhulla, että onko se a.) vihainen, b.) loukkaantunut ja helvetin vihainen vai c.) sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, häpeissään ja saatanan vihainen... Se on huomisen murhe. Minä vain olen, enkä ajattele mitään. Olen, en ajattele, olen, en ajattele... ommm. Ei oikein onnistu. Mutta ei voi mitään, pöytä on pakko putsata. Jos elämässä on epäkohta, se on muutettava, vaikka saisikin vain rupia perseeseen yrittäessään. Ei elämää voi elää itselleen valehdellen. Jos voisi, olisin edelleen Jonaksen kanssa ja itkisin itseni uneen koska mieheni ei huomaa olemassaoloani. Onneksi itseään ei voi kusettaa kovin monessa asiassa ja hirveän kauaa, vaikka muutaman asian kohdalla olenkin valmis tekemään poikkeuksen ja kieltämään todellisuuden kunnes se puree minua perseeseen.

Kissa pöydälle

2005-01-07T13:58:00.000+02:00

Päätettiin selvittää koko vyyhti duunikaverin kanssa. Pohjustamaan keskustelua laitan ennen päivän loppua meilin, mutustelkoon sitä ensin hetken. Hieman pelottaa miten se suhtautuu asiaan, mutta ei kai tässä ole vaihtoehtoja. Ei tämä näinkään voi jatkua.

Pohjustus

Ajattelin, että parempi kirjoittaa nämä asiat, että saan jäsenneltyä ne paremmin kuin puhumalla. Ja sä saat mietittyä niitä rauhassa, ilman että vedät hernettä nenään tai mä jätän jotain sanomatta siksi, että sellaista ei yleensä sanota päin naamaa. Tai ennen kaikkea, joudut noloon tilanteeseen sen takia että näitä lausutaan ääneen.

Syy, miksi reagoin niin voimakkaasti keskiviikkona, on kerääntynyt hitaasti mutta varmasti monen vuoden ajan. Nyt se vain tuli ulos. Kyse ei ollut yhdestä kysymyksestä, jonka varmasti jo tajusitkin. Harvoin vedän herneitä yhdestä väärästä sanasta.

Mua ahdistaa. Ahdistaa sun suhtautuminen muhun ja se tapa, jolla mä sen vuoksi joudun suhtautumaan suhun. Olen yrittänyt vihjailla asiasta, mutta mitä ilmeisimmin se ei mene perille vihjailemalla. Rivien välien sijaan nyt siis asiaa riveillä.

Minua ahdistaa se, että joudun vittuilemaan ja olemaan tyly sulle jatkuvasti. Olet sanonut mua tylyksi ihmiseksi ja että en ole lämmin. Se on itseasiassa kauempana totuudesta kuin mikään asia, sillä olen ystävilleni hyvinkin lämmin ja ystävällinen, lähes aina. Sinulle en voi olla. Joka kerta kun olen edes hieman kiva tai lämmin, riehaannut. Alat välittömästi kääntämään keskustelua seksiin, teet huomautuksia ulkonäöstäni, perseestäni, rinnoistani, milloin mistäkin, joka ei suoraan sanottuna minusta kuulu sinulle (joita ilmeisesti annat imarteluna, mutta koen ne lähinnä esineellistävinä ja ahdistavina). Siksi joudun olemaan tyly, koska jos en ole, sinä ilmeisesti koet voivasi sanoa mitä tahansa. Minä en halua sinulta flirttiä, minä en halua edes ajatella että sinä katsot minua jollain silmällä. Vituttaa kävellä selkä seinää pitkin vain, ettei tarvitse ajatella, että tuijotatko nyt persettäni ja kommentoitko sitä myöhemmin. Ystävät eivät ole ihmisiä, joita joutuu tylyttämään jatkuvasti suojellakseen itseään epämukavilta keskusteluilta. Ja kosketuksilta. Minä en halua, että sinä kosketat minua. En läpsäyksiä perseelle, en halauksia, enkä mitään muutakaan, koska sinulla on aina ”agenda”. On oikeasti helvetin surullista, että se on lipsunut siihen, kun jossain vaiheessa pystyin kertomaan sulle asioita ja olemaan sun seurassa. Kommunikointi katkesi ajat sitten, silloin kun aloit olemaan mustasukkainen musta, milloin Jonakselle, milloin kenellekin. Silloin lakkasin kertomasta sulle mun yksityiselämästä. Koska minä en halua sellaista reaktiota ihmiseltä, jolle kerron asioistani. Ystävä kuuntelee objektiivisesti ja sinä et siihen pysty, enkä usko että koskaan tulet pystymäänkään. Päättelyn lopputulos on se, että me emme voi olla koskaan varsinaisesti ystäviä, koska sinä et näe minua neutraalisti ystävänä. Me ollaan puhuttu tästä aikaisemminkin, mutta en mä voi koskaan luottaa suhun niin paljon, että enää haluaisin kertoa sulle mun asioista. Mä en yksinkertaisesti jaksa niitä reaktioita. Sä tiedät, miten mä kylmetän keskustelun kun käännät sen ”vääriin aiheisiin”, miten ihmeessä silti haluat laukoa niitä typeryyksiä mulle kun näet, että en halua kuulla ja että ne ahdistavat mua?

Sä puhut aina siitä, kuinka mun pitäisi ”antaa olla” ja ”mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos” jne ja sitten itse kuitenkin suhtaudut lähestulkoon pelkällä tunteella mua kohtaan, et järjellä. Kiukustut kun et saa huomiota ja loukkaannut pienimmästäkin jutusta. Olen sanonut sulle aiemminkin, mutta vielä kerran: minä en ole sun tyttöystäväsi, vaikka sellaisena mua kohteletkin. Sä olet naimisissa ja sun pitäisi oikeasti käyttäytyä sen mukaisesti. Mä en voi olla mikään kohde, johon voit purkaa jotain patoutunutta energiaasi. Mä en sietäisi tollasta poikaystävältä, enkä varsinkaan ihmiseltä joka väittää olevansa mun ystävä. Sä asetat mut todella ikävään rakoon, niin töissä kuin sun vaimosikin kannalta. Ehkä en ole tehnyt asiaa riittävän selväksi, mutta meidän välillä ei koskaan tule olemaan mitään. Kadun sitä, että olen joskus vuosia kännipäissäni heittänyt jotain, jonka olet lukenut joksikin muuksi, koska jos en olisi, me voitaisiin olla ystäviä eikä mun tarvitsisi nyt vääntää sulle rautalangasta sitä, että mitä enemmän sä yrität päästä lähemmäs mua, sitä kauemmas mä haluan susta. Se kun sähähdin siitä, että sunkin pitäis miettiä mitä sä suustas päästät, en tarkoittanut sitä että kysyit miksi mulla on iso kassi mukana. Vaan sitä, että raahaat jotain kalentereita näytille siitä, minkälaiseksi olet arvellut mun alastomana näyttävän, tai sitä miten mun perse on kuulemma ollut viime aikoina tosi herkullisen näköinen, kuinka täyteläiset mun rinnat on tai jotain muuta niistä sadoista läpistä. Ne on asiattomia kommentteja, joita en halua kuulla. Mun on vaikea kuvitella, ettet tajuaisi mistä puhun.

Älä nyt käsitä väärin, olet tehnyt paljon hyvää ja ollut hyvä ystävä. Nyt ei vain ole siitä kyse, vaan siitä mikä on mennyt pieleen. Mulla ei ole mitään korjausehdotusta tai käsitystä siitä, että mitä me ollaan kun ei kerran ystäviä voida olla. Ystävähköjä? Ainoa mitä tiedän, on, että haluan että noi yllämainitut asiat loppuu.

Ymmärrän jos loukkaannut ja onkin varmaan fiksua että pureskelet tätä asiaa rauhassa viikonloppuna. En olisi ikinä sanonut tätä näin suoraan, ellei tilanne olisi siihen pakottanut. Olin toivonut, että tajuaisit itse ja ymmärtäisit vihjeistä mitä pitää muuttaa. Mutta koska eihän elämä mene niin, niin toivon että ymmärrät miksi kerron asioista näin suoraan. En minä halua että sun seura häiritsee mua ja tuskin sinäkään haluat. Mutta jotta se ei häiritsisi, noiden asiattomuuksien pitää loppua.

Näitä kirjoittaessani en yritä nousta asian yläpuolelle ja olla itse joku vitun enkeli. Tiedän varsin hyvin, että mulla on parantamisen varaa monessa asiassa, mutta nämä mainitut on sellaisia joihin en itse pysty vaikuttamaan. Vain sinä voit niille tehdä jotain.

Mä en halua vältellä sua, enkä kantaa jotain kaunaa tai olla riidoissa. Haluan, että tilanne rauhoittuu ja että mekin voitaisiin taas nauraa ja olla kavereita.

Kaikessa ystävyydessä aikuisten oikeasti,

K

Soturi

2005-01-07T11:18:00.000+02:00

Olo on kuin olisi ollut viikkoja likainen ja sitten lopulta päässyt kuumaan suihkuun ja sen jälkeen makaisi puhtaana olosta nauttien. Olo on kuin uudesti syntynyt. Kun useimmiten pelkään sitä, että olenko edes olemassa jos kukaan ei ole näkemässä, nyt tuntuu siltä kuin olisi saanut näkymättömyysviitan, jonka alta kukaan ei näe. Ihanaa.

Pohdiskelin tuossa juuri sitä, että muokkaavatko edelliset valintamme lopullisesti mieltymyksiämme? Eli jos olemme jo useamman vuosikymmenen ajan tottuneet arvostamaan tiettyjä piirteitä ja ominaisuuksia ihmisissä, onko edes mahdollista muuttaa niitä? Jos esimerkiksi on tottunut saamaan ystäviltään tietynlaista tukea ja kohtelua, haluaako edes ystävystyä ihmisten kanssa jotka eivät muistuta näitä rakkaiksi muuttuneita persoonia? Ja kun tapaa uuden ihmisen, jonka kanssa voisi ystävystyä, häneen tykästyy juuri siksi, että hän muistuttaa niitä, jotka ovat lähimpänä? Vastaavasti varmaan kumppania etsiessä tavallaan etsii aina isäänsä, entisiä poikaystäviä, kaikkia niitä jotka omaavat piirteet joita olemme oppineet arvostamaan. Tuntuisi loogiselta. Vaikkei yritäkään löytää sijaista vanhalle rakkaalle, etsii ihmistä, joka sopii niihin saappaisiin, jotka edelliset ovat muokanneet. Hienosäätö on erikseen, mutta perusluonne ja tavat ovat varmaankin sellaisia, joiden erilaisuus johtaa varmasti siihen, että ei ”ystävysty” vaikka kaikki näyttääkin olevan kunnossa. Tietysti on sitten aika ankeaa, jos on koko elämänsä etsiytynyt vaikkapa juopporenttujen pariin, koska ne toimintamallit joita on oppinut arvostamaan ja rakastamaan, ovatkin yleisesti ottaen vahingollisia meille. Eli ensimmäinen miesroolimalli ja ensimmäiset poikaystäväroolimallit itseasiassa asettavat meille ikuisen leiman. Sehän on vähän niin kuin koirilla: kun vaikka pelottavan kovan pamauksen yhdistää joka kerta herkkupalaan, pamauksesta alkaa tulla positiivinen asia koiralle. Ihminen yhdistää rakkaudentunteeseen tietyt asiat, jopa mustasukkaisuuden, pelon ja pieksemisen ja ei kykene tuntemaan rakkautta ilman niitä? Samalla tavalla vaikka tietty tapa suudella, tai ilmaista asia, laukaisee meissä rakkaudentunteen tai joku tapa pelon. Eikös me eläimiä olla? Mutta, koska eläinkin oppii, kai meidätkin voi kouluttaa siihen, että tulee hyvä olo jostain muustakin kuin niistä asioista joista aina on tullut hyvä olo? Eli jos kukaan ei ”kouluta” meitä uusille tavoille, me ei opita vaan roikutaan ja etsitään vanhan tottumuksen mukaan. Jos taas kouluttaa, homma on mahdollista? Jännä ajatus.

Olen miettinyt paljon itsestäänselvyyttä viime aikoina. Sitä, miten helposti ihmiset ja tilanteet ottaa itsestäänselvyytenä vaikka kuinka yrittää. Eihän sitä tietenkään voi jatkuvasti maata rähmällään kiittämässä kaikesta mitä on saanut. Ei tässä muuta ehtisi tehdäkään, mutta muutamat asiat ovat nyt mietityttäneet. Esimerkiksi myrskyn merkit, joille saatamme olla täysin sokeita. Tulee mieleen suhteen loppuaikoina kun Jonas alkoi yhtäkkiä ravata ulkona jatkuvasti ja kiinnittämään muutenkin taas enemmän huomiota omaan ulkonäköönsä, samalla tahdilla kuin hän lakkasi osallistumasta enää ”meidän” yhteiseen arkeen ja tähtäin kutistui pitkästä vuosisuunnitelmasta pariin päivään. Mikään ei ollut enää varmaa ja mitään ei halunnut luvata. Ne ovat selviä pakoon taisteluun valmistautuvan soturin merkkejä. Kun soturi on mielessään päättänyt lähteä taas metsälle, hän alkaa harjoitella aseen käyttötaitoaan, valmistautuu fyysisesti koitokseen, maalaa sotamaalauksen naamaansa ja pukeutuu perinteiseen metsästysasuun. Hän vetäytyy perheen parista muiden metsästäjien luokse viettämään aikaa ja kutsumaan eläinten henkiä ja lopulta, eräänä päivänä perhe katsoo tiipiistään kuinka soturi ratsastaa preerian yli eikä tule koskaan enää takaisin. Etääntyvän soturin merkit ovat niin ilmiselviä, että on suorastaan käsittämätöntä, että niitä ei näe kun sellaisia vierestä katsoo. Silloin aikoinaan hälytyskelloni pärähtivät kyllä soimaan välittömästi, mutta niitä ei välttämättä kuuntele, tai jos kuuleekin, ei tee mitään. Kaikki eivät edes tajua mitä tapahtuu, ennen kuin näkevät soturin pisteenä horisontissa.

And the saga continues

2005-01-06T22:05:00.000+02:00

Keskiviikon ääretön kiukutus muuttui melko tasapainoiseksi illaksi. Kiitos liikunnan ja ihanien ihmisten. Vielä bussissa matkalla jumppaan meinasin polttaa pinnani kun vieressä istuva mummeli hinkkasi jalkaansa omaani vasten ja ylös noustessaan ei vaivautunut sanomaan mitään, vaan yritti vain kävellä ylitseni. Miksi ihminen muuten ahdistuneena alkaa hieromaan silmiään ja otsaansa? Peittääkseen ”sielun peilit” jotka saattavat kavaltaa, että olit juuri hilkulla teloa vanhuksen joka luultavasti vain teki lääkärin määräämiä pohjelihasharjoituksia vahvistaakseen osteoporoosin syömiä sääriluitaan? Erinäisten outojen liikesarjojen jälkeen mieli oli yhtäkkiä kirkas ja valoisa. Mentiin vielä Mikolle saunomaan ja juotiin loppuillasta aivan omituisia drinkkejä kun siideri pääsi loppumaan. Kello kipitti niin kovaa, etten millään uskonut sen olevan jo neljä kun hoipuin hiprakassa kotiin.

Tänään aamupäivällä suretti. Peruin Markuksen kyläkäynnin ja makasin sängyssä pohtien, että mikä ihme nyt taas muka mättää korvien välissä. Kun kaikki kerran on ihan hyvin ja silti tuntuu typerältä. Sonja oli pelastava enkeli ja soitti juuri oikeaan aikaan. Yritin kakistella sotkuisia ajatuksia ulos lauseina ja koko homma kulminoitui siihen, että minulla on sellainen olo, että olen kamala ihminen vaikka tiedän etten ole sen kummempi kuin kukaan muukaan. Keskustelun lopputulos oli se, että päätin sulkea vanhan päiväkirjani kannen. Olin aikonut pitää sitä kunnes saan siihen onnellisen lopun, mutta siitä alkoi tulla enemmän taakka kuin apu. Vaikka kirjoitan vain itselleni, olo oli kuitenkin sellainen kuin koko maailma tulisi tuomitsemaan minut siitä, että sanon ääneen sen mitä muut ajattelevat, mutteivät kerro. Kaikkihan ajattelevat inhottavia asioita, vääriäkin, joita eivät oikeasti tarkoita, mutta suutuspäissään haluavat päästää ilmoille ja liioittelevat. Suurin osa pitää ne itsellään ja antaa niiden mennä ajan kanssa ohi. Minä olen ihminen, jonka täytyy saada sanoa ne ääneen tai kirjoittaa, ja siten poistaa ne systeemistäni. Ehkä se on jotenkin pakanaversio katolilaisesta ripittäytymisestä? Sonja sanoikin fiksusti, että kun tuntee ihmisen, ymmärtää taustat sanomisille ja osaa suodattaa ne oikeanlaisen kyönäfiltterin läpi. Joten tietenkään ne, jotka eivät tunne, eivät myöskään osaa ymmärtää. Miten voisivatkaan, jos eivät tiedä koko juttua, vain palan raivotilaa. Sanoin Sonjalle, että tuntuu kamalalta kantaa mukana koko sitä melkein kahden vuoden taakkaa mukanaan koko ajan. Kaikkia niitä virheitä ja mokia, niitä typeriä tempauksia ja sitä kaatopaikkavuodatusta. Varsinkin, kun se mikä on luettavissa parissa tunnissa, on vienyt käsittelyprosessina kaksi vuotta. Sonja sanoi, että onko pakko kantaa. Totesin, että ei ole. Joten päästin päiviltä Parisuhdepäiväkirjan. Olo oli epäuskoinen ja samalla helpottunut. En minä niitä halunnut piilottaa tai poistaa mennyttä, mutta en halunnut sitä joka päivä katsellakaan. Kukapa haluaisi katsoa pimeimpiä puoliaan päivästä toiseen? Ei kukaan muistuta itseään joka päivä kaikista tekemistään virheistä, miksi siis minäkään. Ja ehkä kaikkein tärkein syy oli se, että koen olevani aivan eri paikassa kuin alottaessani kirjoittamisen. Kun aloitin, olin repeävän parisuhteen partaalla ja lopun ajan yritin selvitä erosta. Nyt olen selvinnyt. Aika ajoi ohi siitä projektista, mutta elämä jatkuu. Enkä minä kirjoittamista halua lopettaa, haluan edelleen tehdä raivokkaita vuodatuksia elämäni sattumuksista, mutta ilman että koko mennyt elämäni on samaan aikaan levitettynä arkistoina edessä.

Juteltiin Sonjan kanssa viime vuoden elämäntilinpäätöksestä. Sanoin, että viime vuosi oli ehkä turhin koskaan. Minulle ei oikeastaan sattunut mitään suurta viime vuonna. Työ ei kehittynyt tai vaihtunut, ihmissuhteissani ei tapahtunut mitään mullistavaa ja kaikki muutkin osa-alueet pysyivät muuttumattomina. Viime vuosi oli tavallaan yhden ja saman päivän toistumista, päivää murmelina. Tottakai oli ihania hetkiä, matkoja ja uusia ihmisiä, juhlia ja muuta mukavaa, mutta ei mitään uutta. Toki, erosta toipumisen viimeiset metrit käytiin juuri viime vuonna, mutta se työ aloitettiin jo lähes kaksi vuotta sitten, joten ei sitäkään voi oikeastaan laskea viime vuoden ansioksi. Toivon hartaasti, että tämä vuosi tuo tullessaan hieman vaihtelua, hyvällä tavalla, uskallan toivoa.

Ilonan viideskymmenes aisti taisi myös toimia, koska se tuli yllätysvisiitille vaikka olin päättänyt maata kotona yksin. Ilmoitin, että tapoin päiväkirjani ja se piipahti pariksi tunniksi syömään pizzaa ja katsomaan puolella silmällä leffaa. Ei olisi taas voinut sopivampaan rakoon tulla. Se oli oikeastaan juuri se, mitä tarvitsin. Että jos pitäisi valita jännän tämän vuoden ja sen välillä, että kaikki ystävät pysyvät kunnossa ja tulevat onnellisiksi, valitsisin edelleen jälkimmäisen. Sieltä voi sentään ammentaa voimia kun on heikoilla. Kuten jo aiemmin sanottu, kyllä minä pärjään, mutta jos muut voivat huonosti, se on kolme kertaa kamalampaa.

Olo on siis jo suorastaan hyvä. Totuttelen vielä tähän tabula rasa –ilmiöön, mutta eiköhän se kohta ala taas luistaa. Ainahan se paperi on tyhjä ennen kuin sen täyttää ;)

Tänään sängyssä maatessani tuntui kuin joku olisi ollut vieressäni. Pitänyt minua sylissään. Suudellut ja silittänyt niskaani. Repinyt tiukasti luokseen, haluun pakahtumaisillaan. Ravitselin itseäni irti tunteesta ja silti halusin hukuttautua siihen. Uskomaton tunne.

Päiväkirja osa 2

2005-01-06T18:29:00.001+02:00

Tämä on jatko-osa päiväkirjalle nimeltä Parisuhde. Parisuhde kertoi tuhoon tuomitun ihmissuhteen kipeistä loppumetreistä ja erosta selviytymisestä. Minä, Katherine, selvisin tuosta erosta. Yksi suuri auttajani oli päiväkirja, johon siekailematta tilitin tuntojani, lähinnä niitä synkkiä ja mustia. Ajatuksia, joita suurimman osan mielestä ei pitäisi edes sanoa ääneen, saati julkaista Internetissä. Päiväkirja auttoi minua purkamaan suruni ja ahdistukseni, sekä siinä sivussa toimi vertaistukena monelle muulle samassa tilanteessa olijalle. Nyt se osa elämääni on kuitenkin ohi. Parisuhde oli ja meni. Uusi elämä, ansaitsee uuden päiväkirjan. Puhtaan pöydän. Taso tuskin paranee, mutta menneisyys on nyt siirretty sinne minne se kuuluu: bittien hautausmaalle. Samat tutut henkilöt seikkailevat tarinoissani jatkossakin. Tervetuloa minun jokapäiväiseen elämääni. Katherinen saagaan.