Väärä suunta

Unet ovat viime öinä olleet hirvittävän elävän tuntuisia. Ne eivät pompi paikasta toiseen, vaan etenevät loogisesti. Tunteet ja niiden käsittely vastaa aitoa elämää, tosi friikin tuntuista herätä niin elävästä unesta.

Viime yönä unessa sain mieheltä viestin, jossa oli epäselvä kuva tavaroista maassa ja sanat: Ota suunta 290. En kiinnittänyt viestiin juurikaan huomiota, koska se oli niin epäselvä ja olin jonkinlaisella leirillä, joten jätin viestin omaan arvoonsa. Lähtöä edeltävänä päivänä sain uuden viestin mieheltä, hän kysyi enkö halunnutkaan nähdä. Viestistä kävi ilmi, että se oli ollut vihje hänen järjestämänsä yllätyksen luokse. Kuvakin selkeni, se oli piknik-huopa ja ruokaa. Suunta 290 oli kai jokin kompassisuunta, ilmeisesti pohjoisesta 290 astetta myötäpäivään. Löysin perille ja istuimme vastatusten. Emme puhuneet koko aikana mitään, katsoimme vain toisiamme silmiin. Mies kumartui suutelemaan minua, mutta vetäytyin, koska tiesin että se ei olisi hyvä asia. Seisoimme huulet vain parin millimetrin päässä toisistaan ja hengitimme kiivaasti, yrittäen pyristellä irti magneetin lailla toisiamme yhteen vetävästä tunteesta. Käännyin katsomaan vieressä istuvaa pariskuntaa ja he suutelivat, veivät loppuun sen mitä me emme pystyneet. Heräsin unesta täysin pöllämystyneenä. Toteutumaton suudelma, johon on kuitenkin valmistauduttu, on todella jännä tunne. On kuin olisi täynnä ladattua virtaa, joka ei pääse purkautumaan, vaan joka pyörii ja kihelmöi huulissa ja humisee päässä.

Niin juhlat. Meni tosi hyvin. Jonas viesteili omituisia känniviestejä ja jouduin suorittamaan melko vahvaa torjuntaa.

Vaihtolämpöinen joka saralla

Sauna on sitten hieno keksintö. Olin Mikolla löylyttelemässä ja raivokkaasta kuorinnasta ja saunahunajadippauksesta huolimatta nahka kieltäytyi yhteistyöstä. Ilta oli silti mukava. Kateltiin telkkaria, kuvia netistä, juotiin siideriä ja puhuttiin syntyjä syviä. Puhuttiin itse asiassa enemmän kuin pitkään aikaan. Tajusin, että vaikka nähdään enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ei olla juteltu kunnolla pitkiin aikoihin. Loppuillasta juttelu kyllä meni melko polveilevaksi ja sanatkin menivät sekaisin, mutta mitäs sen väliä. Siideri on kuningasjuoma.

Näin jotain aivan käsittämätöntä unta viime yönä. Se oli samalla todella mahtava ja hyvin outo. En edes muista siitä paljon muuta, kuin että hieroin jonkun toisen naisen kanssa rasvaa pitkätukkaisen lihaksikkaan miehen selkään ja se oli muka jotenkin kiihottavaa vaikka miehen iho oli täynnä kauheita pahkuroita. Näin myös taas unessa saman miehen, josta näin reissussa unta että rakastuin siihen. Silloin se oli melko lailla Amyn lailla -sarjan ent.narkkis nyk.lääkärin näköinen. Nyt siinä oli samoja piirteitä, mutta kasvot olivat epäselvemmät. Piru vieköön, että aivot eivät osaa itse keksiä kasvoja ihmisille, vaan käyttävät vain nähtyjä mallina unikuville. No, mutta oli kiva nähdä tuo ”rakas” taas. Aamulla vetkutin nousemista tunnin ja kieriskelin sängyssä typerä hymy naamallani, kieltäytyen ravistautumaan onnen tunteesta ihan vielä. Valve-elämä on niin pirun romantiikkaköyhää. Viikonlopun juhlat aiheuttaa lähinnä haukotuksia mun päässä. Normaalisti kai stressaisin siitä, että olenko nyt tarpeeksi hoikassa kunnossa ja onko iho kuosissa ja blaa blaa. Nyt ei oikeasti vois vähempää kiinnostaa. En aio edes silittää juhlamekkoa. Ketä kiinnostaa, menee se istuessa ryppyyn kuitenkin. Odotan kyllä juhlia innolla, päivän sankareiden onnen näkemisen takia, mutta voisin yhtä hyvin mennä jätesäkissä sinne. Niin vähän kiinnostaa se miltä näytän. Aika harvinainen olotila kun ei voisi vähempää kiinnostaa miltä näyttää.

Ajatusprosessi on edennyt siihen vaiheeseen, että lopputulema on lähellä. Hahmotelma on jotain sinne päin, että olen melko sinisilmäinen ihminen kun en ole aiemmin huomannut mitä ihmiset minusta ajattelevat. Olen myös huomannut, että se miten typeräksi ja pieneksi tunnen itseni, riippuu täysin ympäristöstä. Ja sen, että minulle on hyvin harvoin väliä siitä, mitä vieraat ihmiset minusta ajattelevat, mutta jos minut tuntevat ihmiset häpeävät minua, siitä en pidä. Tajusin myös, että minun täytyy karttaa kyynisyyttä, koska minulle tekee pahaa särkeä prinsessaunelmia ja pilvilinnoja, koska ne ovat oikeastaan ainoat, joiden voimalla jaksan päivästä toiseen. Realismi ei saa sulkea ulos kykyä unelmoida ja uskoa parempaan.

Sain eilen Hiljaiselta mieheltä hauskan ja ilkikurisen viestin. Onneksi pystytään olemaan väleissä. Pitää jonain päivänä kiittää siitä, että se aikanaan laittoi viestin, joka oli niin vilpitön ja pirteä tunnustus, että muistan sen varmaan koko elämäni. Sellaisia ei montaa yhden elämän aikana tule.

Tänään teen kevätretken Oonan luo. Kivaa! :)

Niin siis nythän on jo kevät. Miksikö? Siksi, että koska aurinko paistaa aamulla kun herään ja on ylhäällä vielä silloinkin kun pääsen töistä, on pakko olla jo kevät... Olen muuten ihmetellyt sitä, että eikö elimistön pitäisi jotenkin harata vastaan kylmyyttä? Kaksi viikkoahan elimistöllä kestää kunnolla sopeutua rajuun lämpötilamuutokseen, joten miksi pystyn –15 asteessa kulkemaan paljain päin ja ei edes palele kun lähtee ajamaan aamulla huuruisella autolla? Olenko vähän vaihtolämpöinen. (virallisesti kevät alkaa tietysti vasta siitä kun koiranpaska alkaa haisemaan)

Ihan ehjä, hieman hilseilevä

Ah! Tauti on taittunut ja sain eilen päivystysajan Sonjan kriisikeskuksesta. Kiemurtelin tuolilla kotona kertomassa siitä, että eihän mun siis ole aivan pakko tulla juuri tänään kylään, mutta olisi tietysti tosi kiva, mut ymmärrän kyllä jos et ehdi ja jaksa ja siis tuota tavallaan mutta olishan se kiva ja bla blaa blaaa, eli suomeksi: PLIIIIIIIS SAANKO TULLA MUUTEN MUN PÄÄ HAJOOOOO! Mulla oikeasti herahti jo vähän tihkua silmiin kun yritin änkyttää, että kyllähän mä selviän jos just tänään ei käy. Kun oikeasti en ole yhtään varma olisinko selvinnyt. Kolme viikkoa ilman, että on saanut puhua kaikesta mitä on tapahtunut ja kaikista maailman asioista ilman nillitystä tai napinaa. Markukselta sain yöllistä ensiapua aiemmin, mutta siitäkin podin pientä huonoa omaatuntoa, koska tiesin, että juuri nyt minun huoleni olivat aika pieniä verrattuna hänen huoliinsa. Mutta kun kerran vakuutti, että sopiva harhautus omista ajatuksista on ihan tervetullut, niin käytin tarjotun purkukanavan. Se ei vain tietenkään ole ihan sama, kuin Sonjan kanssa puhuminen. Helpotti kyllä ihanasti. Molemmat siis. Tänään tuntuu kuin olisi aivan eri ihminen. Henki kulkee, eikä vannekaan kiristä päätä. Pelottavaa kyllä, duunissa on tällä hetkellä melkein inhimillistä. Tunsin pitkästä aikaa pienen pilkahduksen siitä, että ehkä mä sentään jotain osaan tässä maailmassa tehdä keskivertoa paremmin. Vaikkei siitä taidosta ole juuri enempää hyötyä, kuin siitä että osaa avata tietokoneen jumiutuneen cd-aseman klemmarilla.

Ruokahuolto ei pelaa tällä viikolla, joten jätin lounaan väliin. Tai siis aamupalan, koska söin aamupalan lounaalla ja lounaan töiden jälkeen. Eli jätinkö itseasiassa ateriaa ollenkaan väliin? En kai, taisin vain siirtää neljällä tunnilla aterioinnin aloittamista :) Mulla on niiiiiin iso budjettikriisi menossa tällä viikolla. Joku pirun viidakkotonttu on pöllinyt melkein kaikki mun rahat sillä aikaa kun olen ollut lomalla... Stockmann vei loput. Eli ajattelin katsoa kuinka pitkälle sitä pärjää ilman rahaa. Totesin, että aika pitkälle, kunnes tajusin että juuri tällä rahattomalla viikolla pitää ostaa häälahja ja maksaa kampaaja. Joutuu siis sittenkin ottamaan lainaa. Koska Stockan tili on täynnä. Visa on täynnä. Kaikki on täynnä. Pitäiskö ottaa Masteri? ;) Not.

Kuu. Kuu on niin ihana. Näin sen eilen ja seisoin kymmenen minuuttia pakkasessa tuijottelemassa sitä. Se on niin kaunis. Sitä oli hirveä ikävä. Matkalla kuu oli koko ajan piilossa. Huomasin, että sitäkin oli ikävä. Se on aina se mun yhteys kotiin, koska kuu on kaikkialla. Paitsi tossa helvetinkolossa joka vääristi kaiken mahdollisen.

Iho pölisee. Aikuisten oikeasti, pölisee. Kun vetää housut jalasta, kuolleet ihosolut leijailee kuin pieni solupyry. Hyi helvetti. Rasvaa, kuorintaa, rasvaa, kuorintaa. Onneksi pari keinoa vielä hihassa. Toivottavasti kuoriutuminen lakkaa viikon loppuun mennessä.

Jonkun pitäisi antaa potkut sille henkilölle, joka meikkaa ja stailaa Viivitytön Viihdeuutisissa. Siis ei millään pahalla, mutta en tiennyt että Viivistä saa noin ruman. Tänään huonosti kyhätty juppikukkula ja valtava viininpunainen kaulaliina, sekä rasvaisen töhryinen meikki. Viimeksi kun katsoin, meikkaaja oli saanut kiksejä valkoisen luomivärin kanssa ja yhdistänyt Viiviparan laikukkaan naaman tipukeltaiseen pissispaitaan. Siis hyvää päivää. Viivi olisi luultavasti viehättävämpi ilman meikkiä, kuin noissa joko tunkkaisissa tai penipirteissä väreissä ja rasvaisissa maaleissa. Myös alkutunnari on karmiva, siitä tulee elävästi mieleen Viivin eurovaalikampanja, hrrrr. Ei kai se nyt niin vaikeaa ole saada Viivistä kaunista ja viihdeuutisista viihdeuutisten näköisiä?

Olen tehnyt hyvin pitkällistä ja syvää itseanalyysiä, mutta en ole vielä päässyt mihinkään lopputulemaan, joten panttaan tuloksia. Ja ehkä jostain muustakin syystä, joka vituttaa yhtä lailla. Okei, meni hepreaksi. Olkoon. Menen nyt nauttimaan elämästäni ja hyvästä seurasta.

Menneisyys koputtaa oveen

Elämä voittaa! Pystyn hengittämään jo nenän kautta ja viime yönä nukuin yhteen putkeen neljä tuntia, wohoo! Kyllä tämä tästä. Mun mielestä on huutava vääryys, että laitetaan ihminen tilanteeseen jossa joutuu siiderin sijaan juomaan erinäisiä sokerilitkuja ja sitten kun pääsee siiderin luvattuun maahan, saa jonkun viiruksen niin ettei voi mennä juomaan itseään tajuttomaksi oikealla sidukalla. Kerkeää kisakuntokin romahtamaan ennen ensi viikonlopun koitosta eli luultavasti konttaan likaiseksi kovalla työllä putsatun juhlamekkoni, johon viimeksi joku ääliö kaatoi bisseä selustaan...

Tuntuu hirveältä tuhlaukselta, että on maannut kotona koko viikonlopun. Ei tosin paljon muuhun olisi pystynytkään, sen verran taju kankaalla on ollut. Äiti tuli kylään, joten sain siivottuakin. On se sitten juhlavaa, kun joku tuo valmiin ruoan mukanaan ja saa vain ahtaa napansa täyteen hyvää mättöä. Jokaisella suupalalla tosin näin Jonaksen tyttöystävän ällöttävän kapeat reidet ja vyötärön silmissäni. Ehkä jonain päivänä...

Tuli huvittava yksityiskohta mieleen, nimittäin lentokentältä. Kun epäonninen lentomme oli lähdössä kohti kotia, terminaalissa kuulutettiin: Welcome to the flight to hell. From hell, olisi ollut ehkä osuvampi, mutta matkustajat repesivät yhtä kaikki.

Kuulin eilen lisääntymisuutisia. Vai oliko se tänään. Ei voi muistaa, menee päivät sekaisin. No, joka tapauksessa. Yksi on pullahtanut jo maailmaan ja toinen on tulossa. Kohta se sitten on todellisuutta, että kaikilla on perhe. Missähän vaiheessa alkaa ahdistamaan se tosiasia, että on se jälkeenjäänyt, perherajoitteinen.

Sain meiliä futureme.orgista... Olen vuosi sitten lähettänyt meilin itselleni vuoden päähän. Surullista luettavaa. Vuodessa on tapahtunut niin vähän, niin todella vähän. Oikeastaan ainoa asia joka on muuttunut, on se, että olen yli Jonaksesta. Se ei tosin ole pieni juttu, ehei. Vuosi sitten halusin vielä Jonaksen takaisin, epätoivoisen paljon. Mutta muuten... Todella tylsää luettavaa. Ei ole oikeastaan tapahtunut mitään, jota voisin lukea ja hymähdellä sille kuinka oikeassa olinkaan tai jotain. Mälsää. Ehkä pitää kirjoittaa uusi meili. Ehkä tänä vuonna tapahtuu jotain, kuka tietää. Positiivista on se, että myöskään mitään pahaa ei ole tapahtunut kuten pelkäsin. Kaikki ovat edelleen hengissä ja monet onnellisempia kuin koskaan, eli sitä vasten peilaten hyvä vuosi. Ja yksi asia, josta en voi kirjoittaa, mutta joka osoittautui samaan aikaan sekä turhaksi toivoksi että tavallaan kuitenkin tapahtui. Pieni tirskahdus pääsi :) Toinen tirskahdus tuli kun olin kirjoittanut paljonko painan ja että toivottavasti painan saman verran vuodenkin päästä. Hah. Kahdella kilolla vain heitti, mutta väärään suuntaan ;)

Terveisiä perseestä!

Kaikkien aikojen ranking listauksessa tämän vuotinen reissu on nyt virallisesti pisteytetty huonoimmaksi. Itseasiassa, ajatuskin koko matkasta on surkuhupaisa, joten en aio kommentoida sitä tässä vaiheessa mitenkään. Sanotaan näin, että opin taas jotain uutta. Luonnollisesti sain jonkun typerän viiruksen reissusta, joten minusta pumpattiin eilen kaikenmaailman viidakkokuumeiden varalta verta ja makaan kotona miettien miten samaan aikaan voi olla täysin tukossa ja silti kuivettunut. Loput testit valmistuvat viikonlopun jälkeen. Luultavasti sieltä ei löydy mitään, eihän sieltä koskaan. Olo on kyllä todella omituinen. Suuta kuivaa jatkuvalla syötöllä ja olen juonut eilisen aikana yksistään jo varmaan viisi litraa vettä. Ja juossut sitten samaa tahtia vessassa kusella. Kahdeksan kertaa viime yönä... Mukavaa muutenkin kun sisäinen kello on aivan päin vittua, joten päivällä nukuttaisi yöunien verran ja yöllä taas vetelen ”päikkäreitä” eli säpsähtelen hereille puolen tunnin välein.

On niin ihanaa olla kotona. Olin tosin odottanut kuin kuuta nousevaa, että pääsisin Sonjan luo kyläilemään, mutta sitä on nyt pakko lykätä. Ei raskaana olevien luo mennä denguekuumeessa :)

Mulla on huvittava arsenaali erinäisiä tyttöleffoja ja komedioita, joita eilen katsoin koko päivän ja yön, sekä aion tänään jatkaa. Itkin eilen varmaan tuhat kertaa, väsymyksestä ja vitutuksesta. Erityisesti niissä kohdin leffoja, joissa päähenkilöllä on vaikeaa ja perkeleen joka ikisessä leffassa niillä on aina se tyttö- tai poikaystävä siinä lohduttamassa. Mietin vain, että entäs ne jotka eivät voi nojata väsynyttä päätään toisen olkapäähän? Kiva kun leffat antavat toimintaohjeita meille: jos sinulla on vaikeaa, pare olla mies vieressä tai muuten et selviä. Pyh.

Päätin eilen myös etten koskaan aio enää syödä mitään, koska näin kuvan Jonaksen tyttöystävästä. Se on... noh, minä, miinus tsiljoona kiloa ja kuppikoko kertaa sata, ihon kunto kertaa miljoona ja kauneusprosentti yli sadan. Etsimällä etsin virhettä siitä (tietysti, niinhän me naiset tehdään) ja tulin siihen tulokseen, että sen nenä on ainoa joka ei sovi barbie-muottiin, eikä siinäkään mitään vikaa ole. Hävyttömän hyväkroppainen ja kauniskasvoinen, ja kamalaa kyllä en osannut olla edes mustasukkainen koska kaikki sen harrastukset ja ulkomuoto ja mielenkiinnon aiheet on Jonakselle niin nappiin ettei voi ollakaan. En ole kateellinen (muusta kuin siitä kropasta), koska en haluaisi olla sen kaltainen ihminen. Enkä tosin ole kateellinen myöskään siksi, että ollaan Jonaksen kanssa aiheesta puhuttu ja tulevaisuus ei välttämättä ole valoisa vaikka kuinka kaunis olisikin. Tavallaan sääli, koska mä en edes itse olisi keksinyt kasata sellaista muijaa jossa on kaikki ne ominaisuudet joita Jonas naisessa haluaa. Paitsi sitten ne, jotka mä olen olemassaolollani asettanut. Tosin Jonas voisi mun puolesta luopua niistäkin, sillä mitä se tekee kunnianhimoisella ja itsenäisellä naisella kun ei se sellaisen kanssa osaa kuitenkaan elää? Ja jos muija kerran palvoo sitä... noh, hölmöhän se on jos sen jättää vain siksi että mimmistä ei koskaan tule aivokirurgia. No mut kaikki meistä tekee omat valintansa. Enkä voi väittää etteikö pieni (läski) osa musta olisi tyytyväinen siihen, että pinnallisillekin miehille muillakin tekijöillä kuin ulkonäöllä on merkitystä :D

Jonaksen kanssa menee muuten melko mukavasti. Ehdittiin jo näkemäänkin työasioiden merkeissä ja kaikki tuntuu tosi luonnolliselta. Ei mitään päkistelyä tai venkoilua. Itkin sitten illalla kuitenkin, koska oli niin yksinäinen olo. En kaipaa Jonasta vierelleni, mutta olo on oikeasti tosi lohduton koska tuntuu ettei kukaan voi koskaan pitää musta enää. Ajatus siitä, että koko loppu elämäni makaan tässä sängyssä iltaisin, vetäen peiton korville, eikä kukaan ole ikinä sitä näkemässä... Se raastaa. Kipeänä se tietysti korostuu, koska on muutenkin niin surkeana. Peiliä olen vältellyt, koska se ilkkuu mulle. Samoin vaaka. Kunhan kuume laskee, pääsen toivottavasti eroon näistä paskaluuseriajatuksistakin. Muutamat jutut kalvavat kyllä tosi pahasti ja tämä kipeys on hyvä hetki tarkastella sitä, minkälaisena itsensä näkee, minkälaisena muut minut näkevät ja mikä tekee minulle hyvää ja mikä ei.

Olin suunnitellut, että näkisin tänä viikonloppuna kaikkia niitä, joita ei nyt pitkään aikaan ole nähnyt. Ja paskat. Tauti esti Markuksella vierailun, Mikolle yritin päästä kahtena terveenä päivänä kylään tuliaiset kassissa koko ajan mukana, mutta se oli jatkuvasti liesussa ja nyt taas sitten ole kipeänä. Siideriä tekee mieli niin perkeleesti ja röökiä, mutta keuhkot huutaa leipää jo valmiiksi ja makuaisti on täysin turta. Plääh.

Pitäisi varmaan syödä jotain. Yritin eilen maustaa pastasta sellaista, että maistaisin siitä edes jonkun maun mutten onnistunut. Mässytin siis ruokaa muistellen sitä, miltä sen tulisi maistua. Olisipa ikävää jos ei olisi makuaistia.