Jättäkää uneni jo rauhaan herra Metsäketo

Unimaailma jaksaa jatkaa suoraa vittuilua. Viime yönä nuoriherra Metsäketo teki jälleen kameoroolin unessani. Olin istumassa iltaa ystäväni kanssa ravintolassa ja Laulaja sattui olemaan siellä yksityistilaisuudessa keikalla. Unessa muistin vielä edellisen ”tapaamisemme” ja odottelin pöydässä hieman hermostuneena josko hän huomaisi minut. Laulaja istui sitten siinä looshissa ystävänsä kanssa ja heidän seurassaan olivat, yllätys yllätys, tyttöystävät. Kaulailivat ja keimailivat siinä vaaleaveriköt ja minä olin sitten myrkyn nielleenä. Kävihän Laulaja kuitenkin (lyhyessä tukassa) tervehtimässä minua, sarjoista tutulla jengigangsta-nyrkinkopautuksella. Yritin esittää urheaa ja olla mukana typerässä hyväjätkä-touhussa. Masentavaa. Onko pieni romantiikka nyt unissakin kiven alla muka? Häh? Epäoikeudenmukaista! Onneksi Smallvillen kolmannen tuotantokauden jaksot alkavat sunnuntaina, ehkä Tom Welling pystyisi siihen mihin Laulaja ei unissa kykene ;)

Lievän köyhä elämä mulla.

Kaikkialla on aivan liian kylmä. Ulkona on kylmä, sisällä on kylmä, kylmä kylmä kylmä. Kun nousee ylös, jalkapohjia vihloo, niin kohmeessa ne on.

Ihan käsittämätöntä että huomenna on taas perjantai. Viikot menee niin nopeasti, ettei pysy perässä. Ollaan yritetty Sonjan kanssa sovittaa aikatauluja johonkin kuosiin ja nyt viikonloppuna ilmeisesti vihdoin onnistun pääsemään sinne. Tapasin pitkästä aikaa yhden ystävän ja tuntui oudolta kuunnella mitä kaikkea sille kuuluu ja sitten kertoa, että mitä itselle kuuluu. Tietysti perhe-elämää viettävällä on enemmän kuulumisia kotirintamalta kuin meikäläisellä ja tuli taas vähän vajaa olo. Ystävä kysyi, että mitenkäs ne miesasiat, että tapailenko ketään tms ja vastasin jo aivan liian luonnollisesti, että ehei mulla ketään ole. Se on jo ihan liian luonnollinen olotila, ettei ole mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen (Laulajaa unissa kun ei oikein lasketa). Aloin miettimään, että koska olisi ollut mitään ja se oli sitten varmaan se Nauravasilmäinen, mutta ei kai sitäkään voi oikein laskea ja onhan siitä jo aikaa. Mutta todellisuudessa pian tulee kaksi vuotta täyteen ”ei mitään”. Tavallaan tuntuu käsittämättömältä, että ihminen voi oikeasti elää ilman läheisyyttä ja romantiikkaa kaksi vuotta and counting. Toistonkin uhalla on pakko sanoa, että en minä ajatellut olevani sellainen ihminen joka viettää elämänsä yksin. Ei tämä kamalaa ole, en minä sitä. Mutta on se vähän pelottava ajatus, ettei rakasta ketään eikä saa vastarakkautta. Eikä sitä voi olla ajattelematta, että minussa on pakko olla jotain perustavanlaatuista vikaa kun en kenellekään kelpaa. Markus kysyi, että miksi sitten olen niin huono kumppani. Yritin perustella, mutten osannut. Kun ei minulle ole kerrottu mitä sellaista vikaa minussa on, että mun kanssa ei kestä elää. No se siitä.

Jos vaikka tekisi vähän iltapalaa ja alkaisi katsomaan Teho-osastoa. Ja nukahtaisi keskivaiheilla.

Suck that!

Enpä sitten tiennytkään, että imurilla ON väliä. Siis nehän imevät roskia lattialta ja matoista, mutta nyt kun vihdoin sisäänajoin uutuuttaan kiiltelevän pikku-Paholaiseni, se meinasi tappaa mattoni ja murhasi eteisen muovilattian. Taisin olla kovinkin fiksu kuluttaja, koska ostin pienimmän ja tehokkaimman masiinan, joka halvalla lähti. Imuteho on niin valtava, että maton päällä on pakko seistä kun imuroi ja kaikki imurointi pitää suorittaa ulospäin, reunojen yli, koska muuten matto on rullalla. Ja ei, se namiska siinä varressa ei auta asiaa ollenkaan. Eteisessä, jossa asuntoni kasvattaa jonkinlaista antibioottista viljelmää suihkun aikana kynnyksen läpi valuvan veden ansiosta, imuri raastoi lattian muovimatosta palan irti. Toruin hieman pikku-Paholaista ja kumarruin tutkimaan lattiaa. Olen melko varma, että siellä asuu jatkuvan nuhani aiheuttaja, homepöpö, vaikka en nähnytkään muuta kuin likaa maton alla. En vain jaksa tehdä asialle yhtään mitään, koska jos taloyhtiöön tosiaan on tulossa putkiremontti (kuten asunnonvälittäjä mainoksessaan ilmoitti), minä en tuhlaa sekuntiakaan aikaani tai vaivaani mokoman ylihinnoitellut paskaluukun remonteeraamiseen. Pikku-Paholaisen avulla saisi kiinni keskikokoisen murtovarkaan, joten oloni on nyt kuitenkin turvallisempi.

Tänään on tärkeä päivä. Tänään Keskustellaan ja toivottavasti siirretään ikävät asiat käsiteltyjen aiheiden arkistoon ja palataan normaaliin arkeen. Prosessi on valmis ja tuote on pakattu, vain laadunvalvontakeskustelu on käymättä. Jännittää. Ja tuntuu vähän pöljältä. Mutta erityisesti jännittää.

Näen Julian viikonloppuna! Vihdoin! Tietenkin tänään lykkäsivät menon seuraavaksi aamuksi, että on sitten pakko olla vetämättä aivan kaameita naamoja, mutta silti: Jej! Tiedossa toivottavasti kikatusta ja käkätystä, vakavaa ja henkevää keskustelua joka muuttuu ilman ennakkovaroitusta paskaiseksi nauruksi, todella huonoa läppää ja muutamia herkullisia juoruja.

Tänäänkin on hyvä päivä. Eilen oli niin raskas työpäivä, että soitin Lauralle heti duunista päästyä, että nyt täytyy saada siideri. Noilla seurustelijoilla kun on kuitenkin ne sellaiset ”kaupassa käynnit” ja ”ruuan laitot”, niinpä syöksähdin lokkeilemaan ruokapöytään kahden siiderini kanssa. Hyvät ruuat ja erinomaiset siiderit. Ilona tuli vielä sitten oikein paikalliseen siiderille, joten nukkumaan mennessä oli miellyttävä pöhnä, se nousuhumalan esiaste. Tuli todella tarpeeseen se kylmä ja herkullinen jumalten juoma. Olisi todella ikävää olla alkoholisti, silloin ei voisi kaataa kuivaan kurkkuun kuplivaa siideriä tällaisissa välttämättömissäkään hetkissä. Note to self: älä ajaudu alkoholistiksi, se ei voi olla hirveän mukavaa.

Unissa oli kauhea kiire koko ajan. Eikä yhtään komeaa miestä. Huutava vääryys. Näin muuten yönä eräänä, että sain potkut töistä ja olin aivan jumalattoman onnellinen. Deletoin hilpeänä tiedostoja ja siivoilin työpöytää. Jaa mitenkäniin pitää tsempata niihin pääsykokeisiin...

Lennätä minua herra Metsäketo

Tänään olen vahva ja hyvä, mahtava ja fiksu, viisas ja voimakas! Ei uskoisi kun miettii mitä ajattelin koko viikonlopun. Minulle ei sovi kotona oleminen. Vaikka pääsinkin Markuksen luo perjantaina viettämään edes jonkinlaista kodin ulkopuolista viikonloppuelämää, sen tuoma ilo haihtui lauantaina, kun olin vakuuttunut, että olen virheellinen ja karmea, tyhmä ja vihattu. Markus parka joutui todistamaan sitä, miten mökkihöperöitynyt naiseläjä purkaa parin viinilasillisen jälkeen ahdistustaan: huutamalla ja haukkumalla televisiossa esiintyville ihmisille, jamba-mainoksille, ruusuja toivoville epätoivoisille luusereille reality-sarjoissa jne. Olen melko varma, että aiheutin Markus-paralle elinikäisen trauman. Lauantaina oli sunnuntai, istuin kotona ja toivoin, että edes joku kanava näyttäisi edes jotain ohjemaa. Mietin myös, että puhelimeni ei soi, koska kaikki vihaavat minua. Koska kenellekään ei tule mieleenkään, että he haluaisivat hakeutua seuraani koska olen ankea ja ahdistava ihminen. Sunnuntaina olin jo vakuuttunut, että koko maailma keskustelee selkäni takana siitä, että onko mahdollista olla enää koskaan soittamatta minulle ilman että huomaisin. Vainoharha on vittumainen kaveri. En siis yksinkertaisesti voinut soittaa kenellekään, koska olin vakuuttunut, että olisin vain pakottanut heidät keksimään laimeita tekosyitä etteivät joutuisi tapaamaan minua.

Luojan kiitos on maanantai. Tänään on hyvä päivä, tänään minulla on asiallinen olo, minä osaan ja pystyn. Joku ihminen varmasti jossain haluaa minun seuraani.

Kävin viime viikolla Mikon kanssa kevyellä kenttäretkellä Oonan luona. Koska olimme aikonut alunperin mennä vain kahville ja yllätimme Oonan kyläilypyynnöllä, jouduimme tappamaan aikaa hieman ennen sinne menoa. Menimme siis Ikeaan. Tavoitteena ostaa pizzaleikkuri. Ja katsokaa, sain pizzaleikkurin! Ja kasvin... Pyysin Mikkoa estämään minua, mikäli yritän ostaa taas uuden kasvin uhrattavaksi asuntoni myrkylliselle alttarille. Ostin sitten kuitenkin. Olen ilmeisesti hieman optimistinen, sillä olen saanut kasvin kasvamaan. Sonja antoi Lauran poikaystävälle kasvin, jonka se tietenkin unohti sinne ja minä otin sen mukaani, vakaana aikomuksena antaa kasvi sitten heti kun nähdään. No se vähän unohtui ja annoin sen juurtua vesilasissa odotellessaan. Se muunmuassa seisoi samoissa vesissä kaksi viikkoa lomani ajan ja kasvatti sitten juuret. Laitoin sen ruukkuun ja nyt olen innolla seurannut sen kasvamista. Sillä oli alussa kaksi lehteä, nyt kolmas terhakka varsi on jo kasvanut ja neljäs on nupullaan. Ilmoitin Lauran poikaystävälle, että hän ei nyt sitten saakaan kasvia takaisin, olen kiintynyt siihen liikaa. Lupasin palauttaa sen, mikäli se jonain päivänä aikoo kuolla ja se on pelastettava vammaiselta viherpeukaloltani. Olen ihmetellyt suuresti sitä, miten kasvi voi kasvaa minun luonani, sillä kaikki kasvit kuolevat hoidossani. Tulin siihen tulokseen, että tähän asti minulle on tuotu (tai olen ollut hoitamassa) muiden istuttamia ja kasvattamia kasveja, joista minun on pitänyt pitää huolta. Ne kuitenkin ovat aina protestoineet ja osa jopa heittäneet henkensä vastalauseeksi minun käsittämättömän huonolle kyvylleni hoitaa niitä. Turhamaiset paskiaiset. Noh, tämäpä on tullut minulle ”vauvana”. Se ei kuulkaa tiedä paremmasta, siksi se viihtyy!

Unimaailma on suorastaan hilpeä. Viime viikolla näin seikkailu-unia, jossa Taru Sormusten Herrasta –kaarti taisteli kanssani ja minä valitsin aselajikseni veitset. Tein strategisia päätöksiä valittavista reiteistä ja käytettävistä ovista. Päätin valita taistelun tien, sillä se on nopeampi vaikkakin kivuliaampi. Heh. Toisena yönä Tomi Metsäketo tuli kanssani tanssilattialle ja tanssitti minua, kuin pariluistelussa konsanaan. Ihmiset haukkoivat henkeä kun Tomi piteli minun siroa kaartunutta vartaloani yhdellä kädellä ilmassa ja liikuimme pehmeästi kuin gasellit hidastetussa elokuvassa. Tanssin jälkeen hän kumartui suutelemaan minua kiitokseksi, mutta painoin pääni arasti alas, enhän voinut, sillä hän seurusteli. Aamulla kun heräsin typerä virne naamallani, hakkasin päätäni seinään, että eikö 7-päivään uusimmat päivitykset päädy muka uniin! Enkö juuri lukenut, että hän on sinkkuna? (tuskin kauan) Eivätkö uneni voisi suoda minulle noin pientä iloa, että saisin suudella kunnolla ja herätä aamulla johonkin muuhun kuin kieltäymyksen jättämään hämmentävään vaillinaiseen olotilaan? Jostain syystä nämä ”elämäni miehet” ovat unissa nyt kovin pitkätukkaisia. Kaikilla maantienväriset hieman pidemmät hiukset. Ah ja voih, lisää näitä unia!

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

”Kosto on suloinen”, sanoi viisaudenhammas kun muistutti taas olemassaolostaan keskellä yötä. C.S.I. Miamissa sädettivät murhatun tytön kallon ja tekivät amerikkalaisen päätelmän: ”Tämä tyttö ei ole päivääkään yli kahdeksantoista, sillä hänellä eivät ole vielä viisaudenhampaat puhjenneet”. Sonja oli sitä mieltä, että pikaruoan sisältämät kasvuhormonit varmaan nopeuttavat jenkkiteinien kehitystä ja siksi voidaan tehdä tuollaisia päätelmiä. Minulla puhkesivat mokomat vasta kahdenkympin jälkeen ja toinen puoli on edelleen neitseellinen. Puolet minusta ei siis ole päivääkään yli kahdeksantoista! Jej! Viime yönä ne päättivät alkaa kasvaa taas ja koko leuka on arkana. Olen yrittänyt löytää epätoivoisesti lapsuudenaikaista puruleluani, mutta huonolla menestyksellä. Sormen narskuttaminen helpottaa hetkellisesti. Kuten myös kielellä kohdan repiminen, joka tosin aiheuttaa sen, että naama vääntyy ihme mulkeroilmeeseen takaportteja tavoitellessa ja lapset alkaa itkemään nähdessään.

Gabaldonin Matkantekijä on hävinnyt. Tämä on etsintäkuulutus. Luulin lainanneeni sen Ilonalle, mutta näin ei kuulema ole ja hyllyssä on vain kannet... Mihinkähän sekin on omistajaansa pakoon ryöminyt. Ehkä sekin meni kivikehästä 1700-luvulle ja löytyy mystisesti Skotlannista?

En millään malttaisi mennä pesemään hampaita. Kasvukipujen takia se on niin nautinnollista, että olen onnistunut jo jynssäämään ikeneni verta vuotaviksi. Onneksi kipuilua kestää vain pari päivää, sitten ne taas taantuvat ja leukaluu antaa periksi. En kyllä käsitä miten ne ylimääräiset hampaat enää sinne taakse mahtuvat, mutta suorassa näyttävät tulevan ja onhan siellä sitten takana tilaa ainakin yksi millimetri! Sinne on hauska harjalla sorkkia.

Luumukermaviiliä

Kipeänä tulee tehtyä aivan omituisia juttuja. Viime viikonloppuna meni kuumehoureisena kauppaan ja halusin aivan hirveästi luumurahkaa. Pähkäilin hyllyllä katsellen viilipurkkeja ja muita, enkä mitenkään saanut päähäni että mitä maitotuotetta rahkan tekemiseen tarvitaan. Ihan oikeasti, punnitsin vaihtoehtoja pitkään ja tulin siihen tulokseen, että mitä luultavimmin rahkan tekoon tarvittavan maitotuotteen nimessä ei ole sanaa rahka. Vetisten silmien tihrustuksessa päädyin ottamaan kolme purkkia kermaviiliä. Kyllä, kermaviiliä. Rahkaahan siis ei tehdä MAITORAHKASTA vaan kermaviilistä... Nyt jääkaapista löytyisi kermaviiliä yllin kyllin, enkä osaa tehdä sille mitään muuta kuin lisätä dippimausteet. Luumut sentään osasin ostaa. Note to self: älä mene kipeänä kauppaan. Ei ole helppoa ei.

Ken kuuta kurkottaa...

Päädyin uteliaisuuttani kuukuppikunnan sivuille ja sain kolmenkympinkriisin lisäksi aivan toisenlaisen kriisin. Nimittäin sen, että aivan pian minulla pitäisi ilmeisesti olla löysä vittu. Aivan siellä viattomasti kaikkien menstruaatiokerääjien keskellä on piilotettuna varsin selvä viesti: kuppeja on kahta kokoa, toinen synnyttämättömille ja toinen synnyttäneille ja/tai yli 30-vuotiaille. (Anteeksi kuinka!?!) Sivuston ohjeiden mukaan jos olet yli 30-vuotias, tarvitset ilmeisesti 2-5 milliä enemmän vetoisuutta verikuppiisi ja halkaisijaa 3 mm lisää. Tämä siis varmaan perustuu siihen, että kolmekymppinen muori jolla on normaali elämä, on kerinnyt jyystämään elämänsä aikana yhden synnytyksen verran synnyttimiä löysyttäviä heppejä. Minä olen nyt taas ihan helvetin epänormaali ihminen, kun en millään suostuisi joustamaan kuppikoossani synnyttäneiden puolelle, olkoon mittarissa mikä ikä hyvänsä! Vai onko kuukuppilassa jotain salaista tietoa lantionpohjan lihaksiston automaattisesta rappeutumasta? Vai olenko vain suojassa, koska en yksinkertaisesti harrasta seksiä? Ja mitähän helvetin väliä tällä edes on, kun en eläessäni suostuisi tunkemaan moista kuppia mihinkään reikääni. Mokoman vempulan jatkuva asettelu luultavasti onnistuisi aiheuttamaan sen vaadittavan venymän kolmeenkymppiin mennessä. Mutta siis olen kohta liian vanha synnyttämättömien kokoon ja liian pieni kolmekymppiseksi. Kuulostaa epäilyttävästi elämäntarinaltani!

Elossa sentään

Kuinka moni muu on sairastanut kaksi flunssaa tässä aallossa? Olen elossa, hädin tuskin, mutta kuume on laskenut. Viikonloppuna olin varma, että kun sydän jälleen kerran aivastuksen aikana pysähtyy millisekunniksi, se ei välttämättä enää jatkaisikaan lyömistä. Aivastukset olivat aivan holtittomia. Jalat vavahtelivat niiden mukana hervottomana ja olin melko varma että kuolen. Väsymykseen jos en muuhun, sillä en minä mitään untakaan saanut. Torkahtelin häiriintyneisiin kuumehoureisiin ja heräsin niistä yskimään yökötyksen partaalle asti tai pärskimään itku kurkussa. Olo oli niin karmea, että pyysin jopa äitiä jäämään seuraneidiksi viikonloppuna. Se on paljon se kun aikuiselta ihmiseltä loppuu kantti ja vajoaa viisivuotiaaksi, joka itkee äitiä lohduttamaan kun on pipi. En ole juurikaan tervettä päivää nähnyt sen kirotun matkan jälkeen ja ensi viikonlopuksi odottelen sitten jotain kiukkuista jälkitautia. Keuhkokuume sopisi kuvaan, joten tuskinpa ensikään viikonloppuna näen yhtään ainutta ihmistä.

Olen hieman jännittynyt tänään, koska nyt kun toivuin, sain aikaiseksi tehtyä jotain joka on saanut odottaa melko pitkään. Pieni selvittely meneillään. Saa nähdä kuinka käy. En ymmärrä mikä vimma mulla on aina saada selvitettyä kaikki asiat. Miksei voisi olla vain yksi niistä ihmisistä, jotka antavat olla, eivätkä vain välitä? Olisi niin paljon helpompaa.

Olen pohdiskellut viime aikoina kysymystä ”Miksi herätä aamulla?”. En ensi alkuun keksinyt ainuttakaan vastausta, sillä ne kaikki olivat jotenkin ulkopuolisia. Eihän ihminen ystävien tai sukulaisten takia halua herätä joka aamu, kai se enemmänkin itsestään pitää tulla se syy. Ja sitten mietin, että onkohan varsinaista syytä olemassakaan? Tuskin. Tässä maailmassa ei ole yhtään hyvää syytä herätä joka aamu ja silti harva se päivä illalla voi sanoa kuitenkin yhden asian, jonka takia kannatti nousta sängystä. Kai ne on taas ne kuuluisat pienet asiat. Ja uteliaisuus. Jos tarpeeksi monta aamua herää, jonain päivänä on pakko tapahtua jotain sellaista jota kannatti odottaa. Jonka takia kannatti herätä niihin satoihin mitäänsanomattomiin ja turhiin päiviin. Se on eri asia tunnistaako sitä kun sen näkee, mutta pakkohan niin on olla. Ja jos ei olekaan, no ainakaan ei sylkenyt elämää silmille. Joka aamu on herättävä, koska on elossa, koska pystyy heräämään. Koska pitää kunnioittaa sitä mitä on annettu? Ehkä. Ei se kai paljon auta, mutta ei elämisen tarkoitusta ja merkitystä kai voi eritellä yksityiskohtaisesti, vaan se tulee arvostamisen kautta. Jos arvostaa elämää, sen merkitykset avautuvat pikkuhiljaa?

Nyt aikuisten oikeasti joku valon pilkahdus tai en ala enää mitään!

Elämä yllättää

Rankka yö. Tuntuu siltä kuin olisi vedetty valtavan viemärin läpi ja imetty kaikki energia ulos. Ei tämä ihan sitä piristystä ollut, jota olin kaivannut... mutta kyllä silti sen väärti. Mitäpä sitä ei tekisi. Töissä on tosin hieman vaikea nyt olla. Enkä saa asiasta puhuakaan. Onpa taas sekavaa.

Kävin toissa päivänä moikkaamassa masuneitoja, Sonjaa ja Oonaa. Istuttiin iltaa ja kauhisteltiin kumppanin kautta tulleiden sukulaisten psykopaattisia tempauksia, syötiin suklaakakkua ja juotiin liikaa teetä liian myöhään.

Flunssa tekee paluuta. Juuri kun luulin, että se alkaa häipyä. Paskat, päätä jomottaa ja kuumetta on ihan varmasti, mutta pakko hoitaa kaikki. Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä. Onneksi on perjantai. Vaikka menee varmasti huomisen puolelle ennen kuin pääsen lepäämään.

Perverssiä kyllä, kaikesta huolimatta näin viime yönä unta elämäni miehestä. Tai siitä, että olin tajunnut että rakastan häntä ja yritin kuumeisesti etsiä häntä ihmismassasta. Unet ovat edelleen armollisia ja suovat hetken levon valvemaailmasta.

Ja me toivotamm...

Lähetin äidille postikortin eilen. Olin kaupungilla ja näin hienon pääsiäiskortin, enkä viitsinyt jättää sitä sinne kauppaan lojumaan. Yllättävän hankala kirjoittaa korttia ihmiselle, jonka tulee näkemään seuraavana päivänä kuitenkin. Ei siis voi kertoa mitään mikä vanhenee. Kerroin siis vain toivovani, että pian tapahtuisi jotain piristävää. Ripsiä irtosi eilen kolme kappaletta, enkä enää osannut päättää mitä niillä pitäisi toivoa, kun ne tuntuvat olevan hieman tehottomia paskiaisia. Toivon yleensä aina samaa. Mitä nyt välillä sitten jotain muille jne. Muille ne muuten aina toimivat, eli jos toivon jotain hyvää lähimmäiselle, se käy toteen. Omat toivomukset eivät oikein toimi. Johtuu ehkä siitäkin, etten uskalla toivoa kauhean tarkkoja itselleni, etten vahingossa toivo jotain joka osoittautuu vääräksi. Esitän siis yleispäteviä ja maailmaa syleileviä toivomuksia, joiden toteutumisen varmistaminen on lähestulkoon mahdotonta. Muttei kuitenkaan aivan... huomaisin kyllä jos toive toteutuisi.

Olen vähän herkkis tällä hetkellä. En siis sillä tavalla, että meinaisin purskahtaa itkuun joka toinen minuutti, vaan siten että ikävät asiat, omalla tai muiden kohdalla, tuntuvat erityisen ikäviltä. Ilkeät sanat ja väärät teot saavat ennätysmäisen paljon niskakarvani kohoamaan pystyyn.

On hyvin mahdollista, että näin eilen elämäni miehen. Tai siis hänen toisen silmänsä. Hänen kasvonsa olivat toisen ihmisen pään takana ja hän kuunteli musiikkia, näin kuitenkin toisen valtavan kauniin silmän ja jäin tuijottamaan sitä, kunnes silmä kääntyi minua kohti. Jatkoin tyhmänä tuijottamista hetken liian kauan, ennen kuin hämmentyneenä käänsin katseeni pois. Mistä muuten tietää, että et tehnyt vaikutusta johonkuhun? Siitä, että tämä ei käänny katsomaan perääsi. Mutta oli se nätti silmä kyllä.

Pelastin viime viikolla mummon. Auto oli ajamassa täysillä punaisia päin edessäni ja vastoin kaikkia kohteliaisuussääntöjä painoin varmuuden vuoksi tööttiä niin, että auto tajusi pysähtyä. Onhan siinä suojatie, että kävelevän mummonkin pitäisi saada jarrutusreaktio aikaiseksi. Valot uudessa paikassa. Rutiinin voima on ihmeellinen. Kun ajaa samaa tietä, ei välttämättä huomaa että siinä onkin punaiset valot kun siinä ei koskaan ole ollut valoja aikaisemmin. Mummo pelastui. Puusilmä jatkoi matkaa. Luultavasti manasi minut alimpaan helvettiin.

Duunikaverin kanssa kaikki menee putkeen. Kuukauden viilennys toimi ja nyt voi taas keskustella, heittää läppää ja hoitaa normaalisti asioita. Se on erittäin hieno asia. Vastapainoksi tälle pomo tietenkin onnistuu nostamaan meikäläisen verenpainetta muutamia kymmeniä pykäliä päivässä. Olen taas ”unohdellut” rasvaisia keksejä ja pullia ympäriinsä, niin että se possu on syönyt niitä kuin pikkulinnut Hannun ja Kertun perässä matkalla piparkakkutalolle. Ehkä ne tekevät tehtävänsä pian? Tai ehkä vain keskityn paremmin pääsykokeisiin lukuun ja pelastan itseni. Olen jo vakuuttunut, etten pääse läpi, koska nyt oikeasti haluan ja tarvitsen sitä. Sen näkee sitten. Kirjat voisi varmaan avata jossain vaiheessa.

Menin eilenkin ajoissa nukkumaan. Ei ehkä ole terveellistä nukkua yli kymmentuntisia yöunia, mutta mitäs tuosta. Ei ole terveellistä sekään, että epäilee jokaista lausuttua sanaa ja hajottaa päätään miettimällä kuinka moni ihminen halveksuu. Frankly my dear, I don’t give a damn. Unissa on sentään mukavaa. Ja tylsyys on parempi kuin paska. Sitäkin kun on näemmä jaossa mielin määrin, ainakin Markukselle ja muutamalle muullekin :(