Mur sanoi taikatäti

Olen hyvin hyvin kiukkuinen pieni ihminen tällä hetkellä. Lähinnä itselleni, koska olen niin tyhmä, että tartun ihmisten ohimennen heittämiin ideoihin, panostan niihin kympillä ja sitten ihmettelen, kun ne suunnitelmat meneekin ihan puihin. Olen itse asiassa hyvin monesta asiasta itselleni hyvin hyvin kiukkuinen. Siitä, että innostun liikaa pienistä asioista, siitä että en ole saanut sairasloman aikana tehtyä puoliakaan siitä mitä olisi pitänyt ehtiä tekemään ja siitä, että en ole pystynyt estämään itseäni ajattelemasta niin, että aiheutan kamalaa vaivaa koko ajan ihmisille. Olen myös kiukkuinen itselleni siitä, että luulen itsestäni aivan liikoja. Kuvittelen itseäni positiiviseksi ihmiseksi, joka etsii hyviä puolia ikävistäkin asioista, kun totuus on kuitenkin se, että joka toisella vastaantulijalla on pakottava tarve tulla syyttämään minua siitä, että olen negatiivinen ja ikävä ihminen kun puhun epäonnistuneista asioista sarkastisesti. Olenkohan tulossa hulluksi? Kun ihan oikeasti musta tuntuu, että huomioin kamalasti kaikkia ihan pikkuruisiakin positiivisia asioita ja silti tuntuu, että ikään kuin en niitä ääneen sanoisikaan, koska tuntuu että olen muiden mielestä synkkä ja kamala ihminen. ARGH! Ja sitten todellakin olen, tänne ainakin!!!!

Ei tämä ole mikään mysteeri. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että minä olen perkeleen turhautunut siihen etten hallitse itseäni ja kaikkia ympärilläni, vaan kaikki ja nyt myös minä mukaanluettuna poukkoilevat ympäriinsä ja mulla on olo kuin kolmijalkaisella paimenkoiralla jonka lauma määkii vittumaisesti ja juoksee toisten laitumille. Ja mä vaan pyörin ympyrää, enkä saa edes itseäni toimimaan, koska mulla on perkele vain kolme jalkaa ja trauma lampaasta, joka ajoi mut hulluksi määkimisellään.

Ja sitten tämä johtuu faijasta. Siitä, miten joku niin tärkeä ihminen voi omalla välinpitämättömyydellään ja kyvyttömyydellään kommunikoida, aiheuttaa mulle niin pahaa oloa. Kommentoimalla ohimennen jotain paskaa tai jättämällä tekemättä jotain tärkeää. En oikeasti ymmärrä miksi olen niin kersa, että annan sen edelleen vaikuttaa, että joka vuosi toivon, että se olisi muuttunut, että se sanoisi jotain mukavaa, että se muistaisi mun syntymäpäivän, että se välittäisi joskus edes jostakusta muusta kuin itsestään!!! Kieroa on tietysti se, että tiedän olevani sille tärkeintä tässä maailmassa, joskaan en prioriteettilistan kärjessä. Tyttöystävät, kaljat ja milloin mitkäkin menee aina mun edelle sen arvomaailmassa, vaikka se varsin hyvin tietää, että mä olen ainoa pysyvä asia tämän maapallon päällä, jota sillä on. Toisaalta, jos pitää valita superäidin&tampioisän ja normiäidin&normi-isän välillä, niin kyllä mä silti mielummin otan superäitini ja kestän tampioisäni tempauksia. Ei kai mustakaan olisi tullut sitä mitä tänään olen, jos se ei olisi antanut omaa osaansa siihen. Suoraan sanottuna vain vituttaa, että pitää raahata jotain isätraumaa ympäriinsä mukanaan vaikka kuinka yrittää karistaa sitä nilkoistaan. Koska tietää ettei sillä ole väliä. Ja silti sillä on niin pirusti väliä. Isät... miksi te olette niin käsittämättömän kyvyttömiä tyttärienne suhteen? Ja voisitteko te ottaa pari kaljaa vähemmän, varsinkin jos juuri olette luvanneet ja lääkäri on määrännyt ja silti heti kun teillä on lomaa, teidät löytää paikallisesta. Vitun luuserit.

Tein ehkä maailman hienoimman vappunaamion. Askartelu on niin älyttömän kivaa. Harmi, että sitä ei pääse tekemään enemmän. Pitäisi oikeasti olla sellainen ”taikalaukku”, vanha kolhiintunut matkalaukku, jossa olisi iso vahakangas ja kaikkea mitä voi ikinä tarvita: kipsiliinaa, eri värisiä kartonkeja, paljetteja, höyheniä, hileitä, tarroja, liimaa, sahalaitasakset, tavalliset sakset, kangassakset, kangastilkkuja, paperinarua, lasimaaleja, muovailuvahaa, paperimassapalloja, piipunrasseja, erilaisia tusseja, akvarellikyniä, öljyvärit, vesivärit, kuppeja, pensseleitä, tärpättiä, teippejä, kuminauhaa, sinitarraa, lankoja, neuloja ja paljon paljon valkoista paperia. Sitten taikatäti tulis taikalaukun kanssa aina vähän kylään ja sotkis kaikki paikat hileellä!!! Mut se olis kivaa.

Purista pakaroilla

Pyöräily on aika tehokasta. Parikyt kilsaa = pari kiloa. Hyvä ostos. Nyt ei enää tarvittaisi muuta kuin kevät. Mistä tää ihme takatalvi pukkasi?

Käytiin yks päivä Mikon kanssa kevyellä kenttälenkillä pyörien kanssa. Hirmu leppoisaa. Tähän tulee addiktiksi. Koko päivän eilenkin ihme endorfiinihuumassa, kun aivoissa pyörii liikaa happea ja lihakset värisee. Ahteri ei oikein diggaa tästä. Yritin peilata pyllistellen vessan peilistä pöntön päällä seisten, että onko siellä haaroissa mustelmat vai ei kun aristaa niin perkeleesti. En ymmärrä miten iho voi olla niin kosketusarka satulassa istumisesta, mutta mitään pinnalta havaittavaa ei silti näy. Olisi taas ollut kodak-hetki se peilaussessio... Kyllä se ärse siitä turtuu.

Kävin Jonaksen duunissa tekemässä pari juttua ja oli oikeasti tosi rentoa. Tuntuu ihan kuin oltaisiin vanhoja kavereita (no niinhän me ollaan) ja ettei koko suhdetta olisi edes ollutkaan. Paluu siis siihen kaveruuteen, jossa on se välttämätön pinnan alla piilevä pikkuflirtti muttei enää tunteen ripaustakaan. Vaikka kuinka sitä halusi jossain vaiheessa, että se ruikuttaisi takaisin, niin täytyy kyllä olla tosi kiitollinen, ettei niin käynyt. Ja toivoa ettei niin käykään. Se nimittäin pilaisi koko kivan kuvion. Harmi, että suhteen jälkeinen kaveruus on vain juuri sitä, kaveruutta, eikä se kasva enää koskaan kunnon ystävyydeksi. Siinä on se tietynlainen raja, jota ei enää voi ylittää. Ei voi lähteä yhdessä ulos viettämään iltaa pienessä porukassa, tai muutakaan joka olisi oikeasti ihan hauskaa tällaisen viimeisen mohikaanin elämässä, josta ihmiset pikkuhiljaa putoilevat rivitalojen turvaan perhe-elämän pariin. Ehkä sillä rajalla on kuitenkin merkitys, sen ansiosta ei joudu tilanteisiin, joissa saattaisi heittää viemäristä sen uusiokaveruuden ja retkahtaa kännipäissään tekemään tyhmyyksiä tai jotain. Että joo joo, ihan on luonto järjestänyt oikein. Tämä tällainen ihastukseton, yksineloon turtunut, rutinoitunut ja turvallinen suunniteltu elämä on siis melko mukavaa ja rauhallista. (töitä lukuunottamatta) Ja tylsää. Jotain hienoa sopisi laittaa juuri tähän väliin kiitos!

Kotona kykkiminen alkaa ärsyttämään. Tekisi mieli tehdä jotain, mutta ei kuitenkaan jaksa vaivautua. Telkkarista ei tule yhtään mitään ja ulkona sataa lunta. Pitänee kaivaa hyllystä taas kirja esiin. Tai siis olenhan tänään jo lukenut koko aamun, mutta runokirjaa ja Markuksen viime vuonna lahjoittamaa Penis-kirjaa en tavallaan laske oikeaksi lukemiseksi, kuten romaania. Vaikka viihdyttävää ja koskettavaa lukemistoa ovatkin.

Makiaa mahan täydeltä

Hauskaa! Taisin tosin olla hieman humalassa, joten muiden hauskan määrästä en osaa mennä sanomaan... Sain kaksi kertaa kylmiä väreitä. Toisen kerran kun kuulin ensimmäistä kertaa erään miehen laulavan, enkä ollut ollenkaan osannut valmistautua siihen, miten valtavan hieno ääni sillä on. Toisen kerran hämmennyin lähes yhtä paljon kun kävelin (Lauran ja Ilonan serkun) Olivian kanssa käsi kädessä kikatellen kohti kuppilaa ja sain puhutettua sen laulamaan. Olen siis järkyttynyt, että ihmiset pihtaavat tuollaisia ääniä. Toinen piilottaa sen ujojen, katsetta välttelevien silmien taakse ja toinen on vain niin oksettavan kaunis, ettei tule edes ajatelleeksi, että se olisi ehtinyt SIIHENKIN jonoon jossa ääniä jaettiin ;) Nautin siis olostani. Tosin totesin, etten enää koskaan laula (enkä laulanut eilenkään), jätän sen paremmille. JA jään mielenkiinnolla odottamaan, että koska nämä kaksi kultakurkkua ymmärtävät, että ne etsivät aivan turhaan maailman ääristä Sitä Oikeaa, kun se on ollut siinä nenän edessä jo viimeiset parikymmentä vuotta. Antaa etsiä... kyllä ne sen sitten jossain vaiheessa tajuaa... Tai jos ei tajua, niin minä voisin poimia yhden tuutulaulun laulajan plakkariini, kun se vakanssi kerran on vielä täyttämättä ;)

Todettiin Olivian kanssa, että meidän pitää mennä tekemään kevyt kenttätutkimus baareihin. Jos kukaan ei kerran koskaan puhu sille, eikä kukaan koskaan puhu mulle, me voidaan mennä kahdestaan ja ottaa pieni ruutuvihko mukaan, johon me kirjataan puhumattomuudet ja sitten tietysti kello kahden jälkeen tulevat käsittämättömät mökellykset. Tai tappelut, kun mun idioottimagneetista on kyse.

Mulla pitäisi ilmeisesti olla kankkunen, mutta mieli on liian hyvä sellaisesta kärsimiseen. Heittäähän mulla toki vähän päästä, mutta asenne on melkein pelottavan positiivinen.

Mulla on nyt sellainen olo, että haluaisin olla hetken joku muu. Ihan vain pienen hetken. Niin, että voisi kulkea kadulla tunnistamatta ja tarkkailla ympäröiviä ihmisiä. Käydä esittämässä tutuille mystistä muukalaista, joka povaa niiden tulevaisuuden. On tavallaan niin monta asiaa, jotka haluaisin käydä kuiskaamassa ihmisten korvaan: ”Muuta tämä asia, muuten kaikki menee päin helvettiä.” tai ”Kulje tätä polkua, mutta muista missä kohtalosi oikeasti on.”. Ja sellaisia... Sitten saisi aikaiseksi jotain hyvää. Mua haukuttiin eilen idealistiksi, hyväntahtoisesti tosin, mutta kuitenkin. Mun ei ilmeisesti kannattaisi haaveilla siitä, että ansaitsisin kunnollista palkkaa työstä, jossa samalla tekisin jotain jolla on väliä. Onhan se tietysti melko idealistista, mutta ei kai se mahdotonta ole? Ainahan sitä saa haaveilla!

Miksi mä muuten aina teen tämän... Jätän kauppakäynnin sunnutaille. Aina sama juttu: istun nälkäisenä himassa tuijottaen kelloa, että siirtyisi jo kahteentoista! Olisiko ollut liian vaikeaa eilen Sonjan luota tullessa piipahtaa kauppaan ja tuoda jo valmiiksi terveellisiä ja järkeviä ruokaostoksia jääkaappiin? Olisi. Sen sijaan menen kauppaan nyt, vingutan visalle jotain pakastepizzoja ja unohdan tehdä lisäykset salaattitarpeisiin ja muihin JÄRKEVIIN ostoksiin, jotka oikeasti pitäisi tehdä. Sitten olen taas läski ja masennun. Eiku hetkinen, olen jo nyt, eikä se oikeastaan eilenkään menoa haitannut :D Sitä ilmeisesti kuvittelee, että kaikki ihmiset viettävät kaiken aikansa tuijotellen meikäläisen jenkkakahvoja, vaikka suurin osa ei luo edes silmäystäkään. Mistähän se muuten johtuu, että me aina luullaan ihmisten analysoivan meidän läskejä? Jos ei ne kerran muutenkaan edes vilkaise, niin mitä väliä näyttääkö läskiltä vai ei!?! Hei hienoa, tämä vapautti justiinsa yhden ahdistuksen. Läskipakkomielteen voi siis kääntää itseään vastaan ja eduksi! Jej!

Kyllä mä silti vielä haluan laihtua. Ylläri. Naisvatsan on mentävä ennen kuin se on erikeepperin sijaan kiinnittynyt supergluella tohon navan alle.

Pyörällä päästään

Lääkärisetä totesi, että vielä on neitonen vähän huonona vaikka suunta onkin oikea. Viikko lisää. Hyvä niin, ei tässä ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa vielä olla.

Pistin elämän risaiseksi ja ostin sen pyörän. Se on kaunis! Ja niin kiltti ajettava. Heti kun vein sen neitsytmatkalleen, sain hävyttömän komealta mieheltä kääntyvän pään ja pitkän katseen ohiajavasta autosta. Hyvä enne. Tankojuoppoilin eilen paikallisesta kotiin, tuuli korvissa humisten, kun tuli kiirus ehtiä kaupungille Ilonan kanssa. Oli aivan älyttömän hauskaa. Jorattiin, keskusteltiin omalla ja vieraalla kielellä ja torppailtiin Ilonan sinnikkäitä ihailijoita, joista legendaarisin pääsi suorilta iskurepliikkien TOP-10:iin:

Iskijä: ”Mä oon niin hullu, että sä et voi auttaa mua. Jos suomalainen mies on heikko, niin se on paha?”

Ilona: ”Riippuu miten se ilmenee.”

Iskijä: ”Niin mut suomalainen on heikko niin se on paha.”

Tässä vaiheessa hitaasti mutta varmasti iskettävän selkä kääntyy vaistomaisesti iskijään päin. Hyvät naurut saatiin kuitenkin, kiitos originelleista iskurepliikeistä pojat! Mä tirskuin vieressä ja seurailin mielenkiinnolla Ilonan alati kasvavaa ihailijakaartia, jonka lähestymisyritykset oli vähintäänkin kyseenalaisia.

Pari päivää sitten tein montaa asiaa, jota en ole pitkiin aikoihin tehnyt. Hypin narua, kävelin puujaloilla ja pelleilin hulavanteella. En muuten ymmärrä, että miten sitä pystyy pyörittämään... Osattiinhan me se silloin joskus, mutta en tajua, lantio ei vain osaa vatkata oikealla tavalla. Lasten leikit on kyllä älyttömän tehokasta jumppaa. Pohkeet ja pehva aivan krampissa kaikesta pomppimisesta ja loikkimisesta. Siistii! Nyt kun vielä pääsis tvistiä kokeilemaan niin kuukausi olisi täydellinen. Vasemmassa jalassa valtava rakko. Ei aikuisen iho enää ymmärrä, että muutaman tunnin leikkimisen jäljiltä pitää vielä olla ihan kunnossa.

Tänään vietän tylsäiltaa. Laura soitti ja aikoo myös viettää tylsäiltaa, joten päätimme yhdistää tylsäillat. Yhdessä on kivampi tylsistyä ;) Huomenna pitääkin mennä moikkaamaan läjää vanhoja tuttuja, odotan innolla. Sitä ennen kuitenkin edessä on Sonjalla auton pesua ja puutarhakalusteiden penslausta, josta tulee ihanan tervehenkistä kun siihen yhdistää auringonpaisteen ja hyvän seuran. Uskomatonta mitä kaikkea kivaa sitä ehtii tehdä kun on vapaalla. Kaikkea pientä mutta merkityksellistä. Kaikkea sellaista ihanaa, mitä ei ehdi ikinä kun on koko valoisan ajan jossain konttorirottana. Pitäisi varmaan vaihtaa alaa. Alkaa joksikin vapaammaksi. Työttömäksi? Heh. Ei sentään.

Noniin. Ja eikun pyörällä iltaa viettämään! Hyvää viikonloppua meille kaikille ihanille ihmisille, joiden mielestä puujalkojen korkeampi puola on hieman pelottava ja samalla kiehtova.

F43. Seuraava potilas.

F43 Järkyttävään kokemukseen liittyvät häiriöt eli vakavat stressireaktiot ja sopeutumishäiriöt

F43.0 Tilapäinen järkyttävään kokemukseen liittyvä reaktio. Semmoinen tuli. Oho. Ei löydy näppiksestä. Olisi sitä kai voinut jatkaa töissä, mutta kun ei sitten oikein saanut kunnolla happea kun rintaa pisti ja pulssi veti kesämotarivauhtia vuorokauden ympäri. Kädet vappas kuin herra Parkinsonilla. Mitään en muistanut jos ei kalenterissa lukenut. Ajattelin, että josko sitä sitten kuitenkin menisi ja kokeilisi, että uskooko ne lääkärit jos vannoo, että on aika paha olla. Usko ne. Verenpainekin oli kattolukemissa. Laittoi sairaslomalle. Antoi beetasalpaajia. Otetaan tarvittaessa. Kyllä kiitos. Liittokin soitti, oikeassa olin. Kovistelivat vähän sitä raivohullua. Laitonta nähkääs. Tuollainen riehuminen alaisille. En halua mennä takaisin, mutta ei kai ole vaihtoehtoja ennen kesää. Muuten tästä vapaasta voisi nauttiakin, ellei stressi purkautuisi naurettavana yskänä ja nuhana.

Ekana iltana makasin toista tuntia sängyssä katsomassa telkkaria, pari beetaa vatsalaukussa möllöttäen. Lepopulssi silti 90. Siihen asti olin aika vakuuttunut, että olin psyykannut koko jutun itselleni, että olin vain vienyt itsekusetuksen uudelle tasolle. Mutta kun ei se sitten loppunutkaan vaikka sain jäädä rauhassa kotiin, veti vähän vakavaksi. Ja vähän vihastutti, että joku ihminen voi omalla toiminnallaan aiheuttaa mulle fyysisiä oireita. Ja kuinka tyhmä olen, että olen antanut sen mennä näin pitkälle. Mutta nyt on nollatoleranssi. Ei enää yhtään raivokohtausta, huutoa tai riehumista. Yksikin, niin nähdään oikeudessa. Tai paiskataan 24 karaatin kultaista kättä.

Parin päivän kuluttua olin melko varma, että tästä taidettiin selvitä aika vähällä. Oireet lakkasi ja pulssikin tuntui pysyvän melko hyvin kurissa. Sitten varasin aikaa kauneushoitolaan. Ajat menivät liian pitkälle ja sain paskahalvauksen. Itkin ja ärisin (suljettuani puhelimen, syytön se täti on) sängyssä ja tulin siihen tulokseen, että en kai sitten olekaan ihan niin ookoo kuin miltä tuntui. Aloin miettimään, että miten moneen asiaan toi työn aiheuttama stressi vaikuttaakaan? Kärsivällisyys on ihan mitätöntä ja hermot menee riekaleiksi ihan pienistäkin jutuista. Tottakai se heijastuu muuhunkin elämään. Anteeksi jos olen ollut ikävä ihminen. Minulla on ollut vähän paha olla.

Viikon kuluttua sain ensimmäisen kerran kunnon yöunet. Ikävä myöntää, mutta ystävämme alkoholi auttoi asiaa. Vedin perseet lauantaina ja heräsin seuraavana päivänä kolmelta. Edes Teriksen missaaminen ei harmittanut, koska sain kunnon yöunet. Se laukaisi niin, että nyt oon saanut kunnon (selvät) yöunet joka yö. Mitä nyt unet on niin ruuhkaisia, että aamulla tuntuu kuin olisi ollut töissä koko yön. Viime yönä mut mm. kidnapattiin. Mutta unta kuitenkin! Kiitos armoitettu viini, olen teille kiitollisuudenvelassa. (lapset, älkää ottako mallia, alkomahooli on pahasta)

Kävin tekemässä töitä Jonakselle, että saa vähän rahaa kasaan. Totesin tänään miten köyhistellään (rahat loppu...). Kävin viemässä pullot kauppaan ja sain 14 euroa. Sillä sain ostettua röökiaskin lisäksi loppuviikon ruuat: salaattitarpeet, kanaa, mustikkakeittoa ja sulatejuustoa. Kanasta loihdin kahden päivän lämpimän ruuan, kiitos Ilonalle, joka lahjoitti purkkikamana wokkivihanneksia. Ne ja riisi yhdessä muodostuivat thai-currykanaksi, josta tuli 2,5 annosta ruokaa. Salaattitarpeista saa kolme isoa salaattia, yhdistettynä kaapissa olevaan fetajuustoon. Jos ne yhdistää currykanaan, saa kaksi kevyttä lounasta ja kaksi lämmintä ruokaa salaatilla sivussa. Sulatejuusto ja vihannekset menee leivän päälle (aina pitää olla varrasleipää) ja mustikkakeitto korvaa jogurtin. Jos ostan vielä kaksi purkkia tomaattimurskaa, saan kolme lämmintä ruokaa lisää, koska sipulin kanssa siitä saa namia tomaattikeittoa. Pääruoka siitä tulee jos ostan vielä raejuustoa purkin. Eli noin kolme euroa lisää ja mulla on todella kasassa koko viikon safkat! Ihmeellistä. Normaalisti viikon safkoihin menis 40 euroa. Plus ulkona syömiset.

Tää köyhäruokailu on hyvä siksikin, että siitä tulee myös terveellistä ruokailua. Vaaka on meinaan kilahtanut. Se väittää, että olisin lihonut neljä kiloa viikossa! Ikään kuin se ei näkyisi jos niin olisi tapahtunut. Housut ainakin alkaisi kiristää. En kuitenkaan voi olla aivan varma, joten ajattelin varmuuden vuoksi pudottaa ne neljä kiloa. Ei siitä haittaakaan ole. Lähtisi vielä tää lentsu niin pääsisi ulkoilemaan.

Oikeasti mun rahat ei ole aivan loppu, vaan pidän niitä jäissä koska haluan ostaa pyörän. Haluaisin taas päästä rullaamaan kaikkialle ja kotona makoillessa on tullut vastustamaton halu päästä huristelemaan illalla. Mä kun vihaan lenkkeilyä, niin pyörä on lähin nautinnon aiheuttaja jota voin kuvitella. Jos ostan pyörän, joudun jatkamaan tätä köyhäilyä loppukuun ja jään äidille velkaa. Jos en osta, voin alkaa tuhlaamaan, mutta rahat häviää taivaan tuuliin, eikä mulla ole edelleenkään pyörää. Ehkä siis hankin pyörän ja köyhäilen vielä pari viikkoa.

Unelmien mies on hävinnyt unista. Ehkä se luuli beetasalpaajia psyykelääkkeiksi ja pelästyi :)

Ei aprillia

Oho. Ei ole ehtinyt kirjoittamaan. Olisi kai ollut hauska heittää joku mega-aprillipila, mutta kuka sitä olisi uskonut? Tässä kuitenkin valikoima, joista voi poimia mieluisimman:
”Tomi kosi minua suorassa lähetyksessä!”
Oikeasti en ole edes nähnyt unia Tompasta. Sekin on hylännyt mut!
”Harrastin seksiä!”
Hah! Niin varmaan! Aika paksua.
”Jonas ruikutti minua takaisin ja uhkasi tappaa itsensä ellen suostu!”
Ähhähää, tuskin. Suutelin tosin sitä eräänä iltana.
”Tapasin elämäni miehen!”
Onko se jotain shampoota?
”Olen raskaana!”
Ehei, kaikki muut vain ovat. Raskauteen tarvitaan siittäminen, siittämiseen mies... tarvitseeko selittää enempää? (okei, poislukien conseptione immaculata)
”Laihduin viisi kiloa!”
Pizzalla, karkeilla ja suklaalla vai? Juujuu.
”Ostin farmarin!”
No tämä itseasiassa melkein tapahtui...
”Näytin vaatekaupan sovituskopissa laihalta!”
Päinvastoin, sain käsiläskitrauman. Kiitos henkkamaukka, haistakaa paska.
”Sain potkut!”
I wish...

Ei ole oikeasti jaksanut kirjoittaa, duuni syö kaiken energian. Pomo on niin valtava ääliö, että olen etsinyt kuumeisesti erilaisia tapoja saada jonkinlaista oikeutta. Kiitos uusitulle työsuojelulaille, mulla olisi nyt oikeasti peruste saattaa se ikävään jamaan. Otin liittoon yhteyttä, ei ole kuulunut mitään. Mistähän perkeleestä niitä jäsenmaksuja sitten maksan kun ei hätätilanteessa saa apua... Sinnittelen nyt päivästä toiseen ja yritän pysyä edes töiden ulkopuolella pirteänä, ettei stressi kuluta liiaksi elimistöä. Ei ole terveellistä olla ahdistunut koko ajan. Se viimeisin oli kyllä oikeasti viimeinen pisara. Kukaan, ei kukaan kohtele mua noin. Eikä varsinkaan työnantaja, jonka velvollisuus olisi pitää huolta mun hyvinvoinnista eikä yrittää tuhota sitä. Idiootti. En haluaisi käyttää sanaa kosto, koska kyseessä on oikeasti ennemminkin sitä saa mitä tilaa –pohjainen tilanne. Systemaattinen häiriköinti ei vain ole oikein ja minä en perkele anna sen mulkun jatkaa sitä muidenkaan kanssa vaikka itse pääsisin pois tästä läävästä. Pari kirosanaa :)

Koska on suhteellisen hälläväliä-asenne päällä, päädyttiin eilen Ilonan kanssa kittaamaan viinaa. Tanssittiin kuin mielipuolet ja juotiin vaikka mitä ja kaikkea sekaisin. Oli ihan helvetin hauska ilta. Molemmat kovin au naturel, suoraan duunista pliisuissa vaatteissa ja tukka paskaisena ilman meikkiä. Silloin on yleensä kaikista hauskinta, koska keskittyy lähinnä hauskanpitoon eikä siihen, miten muut sinuun suhtautuvat. Ennen juominkeja käytiin ravaamassa vaatekaupoissa ja pistin huntin haisemaan. Päätin, että nyt kun vielä rahaa on, sitä on käytettävä. Enkä tosin ostanut mitään tyhmää, hyviä käyttövaatteita ja aivan iiihanan hameen. Kokeilin myös sellaista jännää pellavahametta, mutta siinä oli takana jotkut ihmeelliset poikkiraidat, jotka sain ahterin näyttämään samaan aikaan valtavalta ja muhkuraiselta. Muutenkin valot oli niin järkyttävät, että sain ensimmäistä kertaa elämässäni läskikäsikompleksin. Saa olla melkoinen valoteknikko, että onnistuu saamaan ihon jokaisen muhkuran ja epätasaisuuden korostettua. Tuskallista. Päätin etten syö taas hetkeen mitään ylimääräistä. Vaikka näköjään pizzalla ja karkilla elämällä ei saa painoa nousemaan, mutta heti kun syö terveellisesti, vaaka alkaa kiljumaan. Naisvatsakin on vahvassa noususuhdanteessa (se poikkipötkylä, joka tulee navan alle, joka ei litisty vaikka kuinka vetää vatsaa sisään). Mie taian vanheta :(

Päätettiin Ilonan kanssa perustaa haaremi. Haastattelemme kandidaatteja ensi tilassa. Ulkomaan vahvistuksiin kuuluvat mm. Tom Welling ja Orlando Bloom, kotimaisista mukaan kelpuutettiin Tomi ja Ilonan serkun entisen herkku-poikaystävän isoveli, jota emme kumpikaan ole nähneet, mutta jonka on pakko olla tosi herkullinen jos muistuttaa yhtään pikkuveljeään. Tilauksessa on myös yksi intiaani ja muutama muu.

Mulla on nyt sitten taas auto käytössä. Meinasin saada autokaupassa hermoromahduksen, kun istuin faijan haluamaan autoon, kuulin oven karmean kolahduksen, näin postimerkin kokoiset pedaalit ja vaiheet joiden ohjailuun pitäisi olla apinakäsi eikä läskikäsi, koetin taustapeiliä ja sain fläsärin lapsuudesta kun peili jäi käteeni, koska se toimii jollain kampakeraamisella pallonivelellä ja totesin, että ei enää koskaan tätä automerkkiä jota ei autoksi edes kutsuta monessa maassa. Sanoin noin viisikymmentä kertaa ei, EI ei, sori faija mut EI. Sitten neuvottelin yhtä hyvän diilin oikeasta autosta. Nyt siis en ole enää riippuvainen duunikaverin kumijalasta, eli lopareiden ottaminen käy koko ajan helpommaksi. Sonja olisi nauranut itsensä kuoliaaksi jos olisin ajanut sen farmarin niiden pihaan. Onneksi ei tarvitse. Olen aika tyytyväinen ja faijakin on, eikä autokauppiaskaan valittanut, joten kaikki voittivat!

Herkullisimman juorun säästin loppuun :) Niin siis joo, olen ollut pikku-pihtari enkä ole kertonut kenellekään, että suutelin Jonasta! Ähhähäää. No kun ei se merkinnyt mitään. Sain siltä juhlista kyydin kotiin ja kun olin nousemassa autosta, se suuteli mua. Enkä sitten kampoihin laittanut, kun en ole ketään pitkään aikaan suudellut ja sen kanssa se on niin kertakaikkisen ihanaa. Sänkyyni en ottaisi sitä mistään hinnasta, mutta pikku suudelma juhlan kunniaksi ei kaatane maailmaa. Olin tosi tyytyväinen kun en ollut kertonut kenellekään, koska aloin taas vainoharhailemaan ja ajattelin, että ihmiset pitää mua jotenkin vajaana ja tyhmänä. Nyt koko jutusta on aikaa, niin se tuntuu lähinnä hassulta tapaukselta.