Ei turhan aroille

Kun kerroin, että olen epäonnistunut talviturkin kasvattamisessa, huijasin hieman. Turkin jäännöksiä kun löytyy kuitenkin tietyistä osista kehoa ja yleensä vieläpä sellaisista, joihin niitä ei todellakaan haluaisi. Kaikki mahdolliset konstit läpikäyneenä päätin, että nyt lähtee, sattu kuinka paljon tahansa. Marssin siis kauppaan ja ostin epilaattorin. Siis sen sellaisen vehkeen, jossa on useita pinsettimäisiä teriä, jotka nyppäisevät juurineen karvan. Koneen, josta suurin osa miehistä sen nähtyään todennäköisesti näkee kuumeessa painajaisia. Minä en ole koskaan ollut kovin pinsettiarka ihminen, joten ajattelin, että mahtaahan tuo sattua, mutta tuskin se ylitsepääsemätöntä on. Aloitin kokeilun sääristä. Sopivaan mittaan kasvatettu sänki odotti terhakkaana sillä aikaa kun kokosin masiinaa. Napsautin koneen päälle ja meinasin saada paskahalvauksen. Sohin äkkiä koneen kiinni ja tuijotin sitä murhaavasti. Montako desibeliä on mahdettu saada niin pieneen värkkiin? Laitoin television hieman lujemmalle ja napsautin koneen taas käyntiin, samalla rukoillen, että naapurit eivät luule minun heiluvan supermoottorijättidildon kanssa. Liikutin konetta varovasti nilkasta ylöspäin, kohti ensimmäistä kasvustoaluetta. Vetäydyin kolme kertaa, ennen kuin annoin mennä. Eikä se sattunut yhtään! Nipisteli pikkuisen, mutta olin kovin tyytyväinen, etten ollut vaivautunut laittamaan edes kiinni ”aloittelijaterää”, jossa on niitä nipistimiä vähemmän. Mitä turhaan, eihän tämä tunnu missään!!!

Seurailin tilannetta pari päivää ja sääret näyttivät vallan mainioilta. Pieni punoitus laski yössä ja sängen paskamainen kutitus puuttui kokonaan. Päätin viedä tiedeprojektini askelta pidemmälle. Vesirajalle. Eihän se nyt kovin paljon voi sattua, bikinirajan epilointi?

Wrong.

Tuskalliset muistot estävät minua menemään liiaksi yksityiskohtiin, sillä en halua elää tuota karmivaa hetkeä edes muistoissani uudelleen. Muutamaa opittua asiaa kuitenkin:
-se vasta-alkajien terä on hirveän hyödyllinen aroilla alueilla
-mukana tuleva jääpakkaus on ehkä maailman paras keksintö, nimimerkillä ”teetä keittäen jääpussi haarojen välissä”
-kipukynnys saattaa olla korkea, muttei loputon
-epiloijan on paras valmistautua henkisesti siihen rusahtavaan ääneen, joka kuuluu laitteesta kun se iskeytyy tiheämpään sänkialueeseen. Ääntä seuraa helvetillinen kipu, josta selviää vain ärisemällä ja sadattelemalla kovaan ääneen ja näin ollen pumppaamalla kipukynnystä nostavaa adrenaliinia verenkiertoon.

Lopputulos oli erittäin siisti ja pehmeä. Jos itseä ei satu häiritsemään se, että näyttää siltä kuin olisi ottanut aurinkoa siten, että kehosta kaikki muut osat, paitsi bikinien alaosan peittämä alue olisi ollut ilman aurinkorasvaa päiväntasaajalla koko päivän. Tai se, että seisoo mielummin syntymäpäiväkutsuilla, koska istuminen on ”hieman ikävää”.

Nyt odotan mielenkiinnolla pyyhkiikö aika tuskalliset muistot siinä vaiheessa kun sänki alkaa jälleen ilmaantumaan, vai jäikö epilointi yhdeksi extremeimmistä kokeiluistani. Vaakakupissa painavat sitten tuska versus tuska. Tuskaa on höyläillä ja kutista, mutta myös kärsiä 2,5 h epilointia kerran kahdessa viikossa. Kumpikaan ei kuulosta houkuttelevalta. Ei ole helppoa olla nainen ei.

Radiokyselyjä ja erinomaisia ostoksia

Duunikaveri oli jättänyt autoon kanavaksi Kissin. Olin jo vaihtamassa kanavaa paremmalle, kun juontajat alkoivat hehkuttamaan nettikyselystä: Ovatko kavereiden exät vapaata riistaa? Jos olisin juonut juuri jotain, olisi se mennyt ymmärrettävistä syistä väärään kurkkuun. Jätin kanavan päälle ja kuuntelin soittajien ja vastanneiden kommentteja aiheesta. Yleisin oli tietenkin, että ei, ei missään nimessä, ei. Se tuntuu riittävän useimmille perusteeksi. Joukossa oli kuitenkin niitäkin, joiden mielestä maailmasta loppuisivat ihmiset jos kukaan ei saisi olla toisten exien kanssa ja niitä, joiden mielestä ihmisillä ei ole oikeutta sanella toisilleen kenestä kukakin saa pitää ja kenestä ei. Tuli myös erittäin järkeviä kommentteja, kuten että kun asuu pienessä kylässä, ei olisi ketään kenen kanssa seurustella, jos tuota sääntöä noudattaisi. Monet puhuivat siitä, että asia on ok, mikäli se on kaikille osapuolille ok. Mukaan mahtui myös niitä, joiden mielestä niin ei saa tehdä, mutta jotka ovat olleet naimisissa 20 vuotta ystävänsä entisen poikaystävän kanssa.

Minun mielestäni kaverien exät eivät ole vapaata riistaa. Heitä ei lähdetä ”saalistamaan”, se on kunnioitusta ystävää kohtaan. Harmi vain, että rakkaudessa kauniit periaatteet eivät päde. Ei voi päättää rakastua miespuoliseen ystävään, vaikka tämä olisi kuinka kiva ja mukava. Ei voi päättää olla rakastumatta juopporenttuun, vaikka tietää ettei siitä tule kuin ongelmia. Sydäntä ei voi käskeä, sen puolesta ei voi päättää. Onko se oikein ystävää kohtaan? Ei. Voiko rakastumista estää? Ei.

No mutta, enköhän ole tehnyt pointtini jo ajat sitten selväksi.

Huomasin tänään paleltuani monta päivää, että kyllä kai niillä talvivaatteilla on sittenkin jokin merkitys... Ei nimittäin paleltanut ollenkaan kun veti kunnon rotsin niskaan. Hienoa! Ostin eilen aivan liikaa tavaraa, mutta myös ensimmäiset oikeat talvikengät sitten lapsuuden. Sellaiset, joissa on oikein karvavuori. Jännittävää. Miltähän mahtaa tuntua lampsiminen kun varpaat eivät ole jäässä? Ehdottomasti paras ostos oli kuitenkin Diana Gabaldonin iiiiiiihanan kirjasarjan viimeinen osa: Syysrummut. Kyllä, se löytyy nyt sitten kirjahyllystäni. Käyn tänään sen kimppuun ja sitten se on vapaata riistaa ensimmäiselle ilmoittautuneelle lainaajalle. Kuinka Jamien käy? Miten ihmeessä hän päätyy takaisin Skotlantiin haudattavaksi? Tuleeko tytär nykyajasta menneisyydessä käymään? Kestääkö Clairen keho enää yhtään aikamatkaa? JES!!!! Can’t wait! :)

Ai niin, sen Kissin kyselyn tulos:
KYLLÄ, vapaata riistaa 52%
EI, ei vapaata riistaa 48%

Älköön kukaan vetäköön tästä johtopäätöksiä, sillä vastaajina ovat todennäköisesti murrosikäiset, jotka tunnetusti jakavat kaikki kumppaninsa tuolla ajanjaksolla, jona suhteet eivät kestä. Aikuisenahan avioliitoillakin on sentään 50-50 mahdollisuus kestää, joten silloin ei tietenkään enää saa venkoilla ja seurata sydäntään. Rajansa kaikella.

Rakkaus turkispakkauksessa

No maar se on taas talvi tullut. Kämpässä upouusi sisälämpömittari kilkattaa neljäätoista astetta. Siellä melkein hengitys huuruaa ja tukka hulmuaa tuulessa. On se niin hianoa asua modernissa asunnossa. Musta on tullut vallan koiranketale, normaalioloissa kuono on kylmä ja märkä. Oi niitä aikoja, kun se oli lämmin ja kuiva. Siihen menee taas se puolisen vuotta ennen kuin käännyn jälleen ihmiseksi. Turkkia olen yrittänyt kasvattaa, mutta sinne se meni, umpisuolen ja vilkkuluomen kanssa evoluutioon, perkele.

Aamulla heräsin ja kurkistin arktisen ilmaston tilaa peiton alta. Ei ollut hyvä, menin takaisin ja käperryin hieman tiukemmin miehen kainaloon. Oikein rinnassa sykähti kun kuuntelin sen aamu-unista tuhinaa: missään en mielummin olisi kuin juuri tämän ihmisen vierellä. Unissaan likisti minut vielä lähemmäksi, enkä voinut olla hymyilemättä. Niin se aina tekee, eikä muista aamulla mitään.

Pohdintoja

Kävi kuten olin hieman odottanutkin, ystävä, jota satutin on käynyt täällä kommentoimassa. Arvelinkin, että uteliaisuus voittaa: haluaa tietää vaikkei haluakaan. Tästä syystä en kai ole juurikaan päivittänyt. On vaikea raakata tekstiä siihen muotoon, että se ei liiemmälti hieroisi suolaa haavoihin. Juu juu, eihän ole minun vastuullani jos joku haluaa lukea muttei pidä sisällöstä. Mutta on se silti vähän. Olisi aika paksua kerskua jostain hekumallisista seksisessioista, tietäen, että toisen entinen kävisi niistä lukemassa ja saisi raivoveritulpan. Pitäisi löytää linja siitä, että voi kertoa mitä oikeasti kuuluu, mutta jättää kertomatta ”liikaa tietoa” sisältävät asiat.

Olen nähnyt unta tästä ystävästä viime aikoina. Yleensä unessa istumme samassa huoneessa, vahingossa samaan paikkaan päätyneenä ja tunnelma on pingottunut, mutta rauhallisen hämmentynyt. Hän ei ole vihainen, hän on sanaton. Ja minä myös. Yleensä katsomme toisiamme silmiin ja yritän miettiä onko maailmassa sellaisia sanoja, jotka voisin sanoa. Yleensä kuulen unessa sekä hänen, että omat ajatukseni. Hän ajattelee, ettei halua puhua minulle, ei halua antaa anteeksi, mutta sydämessään ei kuitenkaan vihaa vaan on vain... sanaton. Sillä hänkään ei keksi mitään, mikä voisi tilannetta viedä mihinkään muuhun kuin tähän mykkään sanattomuuteen. Viimeksi eilen näin tuon unen. Heräsin surullisena, sillä eihän se rakkaus mihinkään häviä, rakkaus ystävää kohtaan. Sitä tietää satuttaneensa ja tietää ettei mikään palaa ennalleen. Ei tosin ystävyydessä muutenkaan, se muuntuu jokaisesta myötä- ja vastoinkäymisestä. Tuli voimaton olo. Tietää, että juu juu, oma vikahan se on, mitäs meni rakastumaan väärään ihmiseen. Ja samalla toivoo, että jossain vaiheessa löytyisi joku muukin perspektiivi kuin paheksunta ja syyttely.

Yritin miettiä miten riitoja on selvitelty ystävien kesken aiemmin. Yleensähän joku loukkaa jotakuta toista ja sitten ollaan mykkäkoulussa, kunnes jotain sellaista tapahtuu joka vie taas yhteen. Pienemmissä tilanteissa riittää yleensä anteeksipyyntö ja sovittelevan käden ojennus. Isommissa... en tiedä. Jotenkin tuntuu siltä, että vaikka itse haluaisi jotenkin hyvittää ja korjata tilannetta, se ei välttämättä ole mahdollista. Kun ei tiedä mitä toisen päässä liikkuu, muuten kuin toivotuksia helvetin tulessa kärventymisestä, on vähän vaikea arvioida miten muuten voisi tilannetta parantaa kuin pysymällä poissa tieltä. Poissa silmistä, poissa mielestä? Ei se vain sitä omaa rakkautta vähennä yhtään, ystävillä on aina paikka sydämessä vaikka niitä ei näkisi ja olisi minkälaisissa riidoissa tahansa.

Hirmuisen surullista kaikin puolin.

Tekisinkö toisin jos voisin mennä ajassa taakse päin? En.

Todellinen ystävä

Walter Winchell: Todellinen ystävä on se, joka kävelee sisään silloin kun muu maailma kävelee ulos.

Hienosti sanottu. On tullut pohdittua viime aikoina kyseistä ilmiötä ja sitä, kuinka ihmiset osaavat joskus yllättää. Niin positiivisesti kuin negatiivisestikin.